Uusliberalismin kriittinen arviointi merkitsee voittajan testaamista, vuosikymmeniä kestäneen ideologisen kaksintaistelun sankarin kutsumista laboratorioon. Minkälaisia piristeitä oli tämä kilpailija käyttänyt, kun hän onnistui voittamaan Berliinin muurin kaatumiseen päättyneen ottelun? Tämän selätyksen jälkeen on tullut uusia voittoja toinen toisensa jälkeen. Missä piilee tällaisen menestyksen salaisuus? Minkälaisesta voittajasta on oikein kyse? Mitä on voittojen takana?
Tietysti voitaisiin luopua tällaisesta tutkimuksesta ja tyytyä arvioimaan voittajaa yksinomaan tulosten perusteella. Sitähän on tehty monellakin taholla viime vuosina. Tuomiot vaihtelevat tässäkin tapauksessa antajien mukaan. Ekonomistit kiinnittävät huomiota kilpailua ja markkinoita korostavan liberalismin hyviin tuloksiin talouden kannalta. Se on heidän mielestään osoittanut voivansa luoda järjestyksen, jossa ihmisten tuotanto- ja kulutuspäätökset sovitetaan yhteen levittämällä tietoa siitä, mitä tuottajat voivat tuottaa ja mitä kuluttajat haluavat ostaa. Uusliberalismin hengessä toimiva järjestelmä on näiden tuomareiden mukaan myös erityisen kyvykäs kannustamaan taloudellisten mahdollisuuksien hyödyntämiseen mitä erilaisimmissa tilanteissa. Paljon tunnustusta on annettu myös siitä, että uusliberalismi on uudelleen nostanut esille yksilön ja hänen vastuunsa itsestään ja tulevaisuudestaan.
Ne, jotka kiinnittävät huomiota uusliberalistisen ideologian antamiin näyttöihin sosiaalisella kentällä, langettavat yleensä toisenlaisia tuomioita. He toteavat, miten uusliberalismi vanhurskauttaa kehitystä, joka johtaa perinteisten yhteisöjen hajauttamiseen ja hyvinvointivaltioiden saavutusten vaarantamiseen. Tämän se tekee, antamalla markkina-arvon jokaiselle elämänalueelle. Luontoa, saastumista, hyvinvointia, koulutusta ja kaikkea sosiaalista käyttäytymistä arvioidaan sen mukaan, miten ne edesauttavat talouskehitystä ja voittojen maksimointia.
Kansallisella tasolla viitataan toistuvasti siihen, miten uusliberalistinen markkinatalous ja yhteiskuntapolitiikka jakaa kansalaiset voittajiin ja häviäjiin. Talouden globalisoitumisen myötä nähdään saman mekanismin toistuvan maitten välillä: Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Suuret monikansalliset yhtiöt operoivat suvereenisesti ja nopeasti kansallisista rajoista välittämättä ja sälyttävät sosiaalisen vastuun niukkenevilla verotuloilla toimiville kansallisvaltioille. Toisaalta viitataan kehitysmaiden kasvaneeseen kykyyn vetää puoleensa investointeja ja siten myös työpaikkoja tilanteessa, missä valtiot kilpailevat keskenään työn hinnalla. Valitettavasti globalisoituminen antaa maille myös mahdollisuuden kilpailla saastuttavasta tuotannosta tarjoamalla liikkumatilaa ilman rajoittavaa valvontaa. Siten köyhät maat joutuvat kilpailemaan sijoituspääomista tuhoisin keinoin, kun pääomat ohjautuvat sinne, missä työvoima on halvinta ja ympäristönsuojelu vähäisintä.
Monessa yhteydessä viitataan tämänkin ideologian totalitaarisiin piirteisiin. Totalitaarisen utopian erityinen tuntomerkkihän on sen väite, että se pystyy yhdistämään kaikki hyvät asiat, ratkaisemaan kaikki konfliktit, sovittamaan yhteen mitä erilaisimpia intressejä ja arvoja. Uusliberalismissa luvataan, että vapaus sulkee sisäänsä myös tasa-arvon, että rikkaiden menestys hyödyttää myös köyhiä, että hävitys raivaa tietä uuden luomiselle, että tie onneen kulkee kärsimyksen kautta. Kaiken takana on vahva usko siihen, että kyseisessä ideologiassa piilee suuri ja kaiken kattava idea siitä, miten yhteiskuntaa pitää organisoida ja rakentaa.
Tässä siis muutamia esimerkkejä tuomioista, jotka on langetettu uusliberalismin tähänastisten tulosten perusteella. En aio ryhtyä tuomareiden tuomariksi. En siis lähde tutkimaan uusliberalismin antamia näytteitä uudelleen. Tekojen seurausten arvioiminen eettiseltä kannalta on toki mahdollista. Onhan olemassa erityinen etiikan laji, joka painottaa juuri tätä arviointiperustetta. Mutta tällainen arviointi jäisi tässä tapauksessa liian pinnalliseksi, lähinnä vain eräiden markkinatalouden siunauksista ja kirouksista kertovien lauseiden toistamiseen, markkinatalouden plussien ja miinusten vertailemiseen.
Yritän siis päästä vähän syvemmälle tai oikeammin uusliberalismin tekojen ja niiden seurausten taakse. Kysyn: Onko taustalla tekijöitä, jotka sisäisellä välttämättömyydellä antavat tämän päivän uusliberalistiselle talous- ja yhteiskuntapolitiikalle sen sisällön ja muodon? Kyseessä on siis yritys ymmärtää tätä ilmiötä, jolloin tulisi mahdolliseksi arvioida ei ainoastaan sen seurauksia, vaan myös sen katsomuksellisia lähtökohtia.
Tähän yritykseen olen saanut paljon inspiraatiota ja virikkeitä Sirkku Hellstenin artikkelista Kohtuutta oikeuteen: hyvinvointi valtion tulevaisuus ja moraalinen individualismi Tiedepolitiikka -lehdessä 1/97. Taustalla on tietysti klassinen liberalismi, joka ei kuitenkaan ole mikään yhtenäinen ilmiö. Tuoreessa kirjassaan Klassinen liberalismi Risto Harisalo ja Ensio Miettinen identifioivat jopa viisi eri koulukuntaa. Sirkku Hellstenin tavoin katson kuitenkin, että nykyisen uusliberalismin ymmärtämiselle ja arvioimiselle riittää, että otetaan huomioon se kahtiajakautuminen, mikä hyvin varhaisessa vaiheessa tapahtui liberaalin yhteiskuntanäkemyksen sisällä.
Toisen päälinjan muodosti angloamerikkalainen empiristinen ja naturalistinen traditio, jonka taustalla olivat erityisesti Thomas Hobbes ja John Locke ja jota kehittivät sellaiset ajattelijat kuin David Hume ja Adam Smith sekä utilitarismin suuret edustajat Jeremy Bentham ja John Stuart Mill. Manner-Euroopassa liberalismi sai toisenlaisia painotuksia erityisesti filosofisen idealismin vaikutuksesta. Tärkeitä vaikuttajia täällä olivat mm. Immanuel Kant ja J.G. Fichte.
Naturalistisen ja idealistisen liberalismin erilaiset lähtökohdat johtivat merkittäviin eroihin sekä ihmis- ja historiakäsityksissä että monissa muissakin yhteiskunnan elämää koskevissa näkemyksissä.
Angloamerikkalaiset päätyivät puhtaasti empiristiseen ihmiskuvaan havainnoimalla miten ihminen faktisesti toimii sosiaalisessa todellisuudessa. Näitten havaintojen perusteella he katsoivat että luonnollinen ihminen ensisijaisesti pyrkii omaan selviämiseensä ja omien etujensa maksimointiin. Olihan jo Thomas Hobbes väittänyt, että itsesäilytysvietti on ihmisen perusvietti. Koska tämä kuuluu itse ihmisen luontoon, ihminen on ikään kuin tuomittu ole maan rationaalinen egoisti. Kyseessä on siis luonnon lainalaisuus, johon ihminen on sidottu.
Ihmiselle kuuluva vapaus on siten vapaus toteuttaa tätä perusviettiä ja järjen käyttö ilmenee tällaisessa tilanteessa strategisena markkinaviisautena. Järjen funktio liittyy siis enemmän keinoihin kuin itse päämäärään, joka on ihmisen egoistisen perusvietin sanelema.
Tälle empiristiselle ja naturalistiselle liberalismille tarjosi Manner-Euroopan idealistinen liberalismi selvän vaihtoehdon sekä metodin että itse sisällön osalta. Filosofisen idealismin mukaisesti pidettiin puhdasta transsendenttista järkeä ihmisen konsti tutiivisena ja määräävänä tekijänä. Tämän järjen katsottiin anta van ihmiselle kyvyn valita oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan välillä. Järjen eikä viettien katsottiin siis asettavan ihmiselle päämääriä ja tavoitteita. Järki nähtiin siten yksilön kehitystä ja historian kulkua johtavana voimana.
Järjessä katsottiin myös olevan ihmisen vapauden perustan. Käsitys vapaasta tahdosta ja siihen liittyvästä vastuusta kuuluvat siten elimellisesti tällaiseen kokonaisnäkemykseen. Siihen kuuluu myös tietty käsitys ihanneihmisestä, jota jokaisen olisi toteutettava. Koska tämä ihanne liittyy jokaisessa ihmisessä olevaan järkeen, on antiikin Kreikasta peräisin oleva ajatus ihmisen itsensä toteuttamisesta rationaalisena olentona idealistisen liberalismin elimellinen osa. Sitä voitaisiin siten luonnehtia myös sanoilla humanistinen liberalismi erotukseksi naturalistisesta liberalismista.
Edellä hahmottamani ero toisaalta angloamerikkalaisen empiristisen ja naturalistisen liberalismin ja toisaalta Manner-Euroopan rationalistisen ja humanistisen liberalismin välillä ilmenee monissa muissakin käsityksissä ja käsitteissä, jotka koskevat ihmistä ja yhteiskuntaa. Nämä erot ovat tärkeitä uusliberalismin ymmärtämisen ja arvioimisen kannalta. Samalla ne ovat omiaan myös valottamaan hyvinvointivaltion problematiikkaa nykyisessä henkisessä ja ideologisessa tilanteessa.
Edellä viittasin jo siihen, miten erilaiset lähtökohdat johtavat erilaisiin käsityksiin vapaudesta. Angloamerikkalaisen liberalismin näkemykseen ihmisen käyttäytymisestä ja luonteesta kuuluu elimellisesti negatiivisen vapauden käsite. Kyseessä on ihmisen vapaus sellaisesta, joka estää häntä saavuttamasta niitä etuja, joita hän tavoittelee. Humanistinen liberalismi, joka asetti eettisiä tavoitteita ihmisen toiminnalle, painotti sen sijaan vapauden positiivista puolta, yksilön vapautta johonkin eikä vain jostakin. Tämä problematiikka on jatkuvasti ajankohtainen keskusteltaessa esim. uskonnonvapaudesta.
Negatiivisen ja positiivisen vapauden käsitteisiin liittyy läheisesti vastaava käsitys ihmisen oikeuksista. Voidaan nimittäin puhua myös negatiivisista ja positiivisista oikeuksista, jolloin humanistinen liberalismi perusmerkityksensä mukaisesti painottaa myös positiivisia oikeuksia kuten oikeutta osallistumiseen, oikeutta turvallisuuteen, oikeutta työhön - siis sellaiseen, joka luo edellytyksiä hänen itsensä toteuttamiselle.
Erilaiset näkemykset vapaudesta ja oikeuksista ovat yhteydessä erilaisiin käsityksiin valtiosta ja sen tehtävien laajuudesta. Liberalismin angloamerikkalaiselle haaralle valtio on eräässä mielessä vain välttämätön paha. Sitä tarvitaan, jottei ihmisten omien etujen ajaminen johtaisi kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Humanistinen liberalismi on sen sijaan valmis antamaan valtiolle myös muita tehtäviä, nimittäin sellaisia, jotka liittyvät kansalaisten positiivisten vapauksien ja oikeuksien toteuttamiseen. Tällöin valtion vastuu esim. kasvatuksesta, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta korostuu.
Yhteistä liberalismin eri haaroille on käsitys, että ihmisten järjestäytynyt yhteiselämä erityisesti valtion puitteissa perustuu sopimukseen. Mutta tämäkin nähdään eri tavoin. Tämä käy erityisesti ilmi siitä, miten ymmärretään oikeudenmukaisuus. Angloamerikkalaisille liberaaleille oikeudenmukaisuus ei ole mikään itseisarvo, joka olisi kriittinen instanssi ikään kuin ihmisten yhteiselämän yläpuolella ja jota kaikkien olisi tavoiteltava, vaan todella sopimukseen perustuva. Siten oikeudenmukaisuus on periaatteessa eräänlainen väline omaa etuaan ajaville yksilöille. Erityisesti pitää heille antaa samanlaiset edellytykset ajaa omia asioitaan ja tavoitella omia päämääriään. Sitä erilaisuutta ja eriarvoisuutta, joka syntyy kilpailun tuloksena, ei pidetä oikeudenmukaisuuden kannalta ongelmallisena, koska kaikkien aineellinen taso kuitenkin paranee.
Yhteiskunnan vallitsevat lait perustuvat siis tämän näkemyksen mukaan yhteiseen sopimukseen ja ne saavat legitimiteettinsä yksinomaan siitä. Tällainen oikeuspositivistinen näkemys ei tietysti voi tehdä mitään eroa lain ja oikeuden välillä, jolloin kohtuudelle ei jää mitään tilaa. Idealismin värittämä humanistinen liberalismi kykenee sen sijaan tekemään selvän eron oikeuden ja konkreettisten lakien välillä, jolloin oikeus toimii lakien kriittisenä arviointiperusteena.
Erilainen käsitys lakien ja oikeuden välisestä suhteesta näkyy selvästi tänäkin päivänä siinä, miten yhteiskunnan ja yksilöiden arvoja määritellään. Puhtaasti empiristiselle näkemykselle arvot ovat yksinkertaisesti ihmisten enemmän tai vähemmän pysyviä valintataipumuksia, siis jotain sellaista, mikä on läsnä sosiaalisessa todellisuudessa tässä ja nyt. Yhteisiä nämä arvot ovat vain siinä mielessä, että ihmisillä saattaa olla yhteisiä taipumuksia, siis samankaltaisia valintoja ajaessaan omia etujaan.
Humanistisen liberalismin mukaan arvot ovat ensisijaisesti tavoiteltavia päämääriä, joiden yhteisyys ja samankaltaisuus perustuvat ihmisten moraaliseen järkeen, heidän oikeudentajuunsa. Tässä tehdään siis selvä ero sen välillä, miten asiat ovat ja sen miten niiden pitäisi olla. Tällaista idealistiseen ja rationalistiseen perusnäkemykseen perustuvaa eroa ei puhtaasti empiristinen lähes tymistapa pysty tekemään.
Vastuun ymmärtämisessä ja määrittelyssä erilaiset lähtökohdat tulevat samalla tavoin näkyviin. Empiristisessä ja naturalistisessa liberalismissa vastuu merkitsee ensisijaisesti yksilön vastuuta itsestään. Liberalismin humanistisessa haarassa vastuun käsite on sen sijaan paljon laajempi. Koska on olemassa yleiseen järkeen perustuvia yhteisiä arvoja, jotka hahmottavat yhteisöä ja perustelevat ja määrittelevät yhteistä hyvää, on yhteisvastuun ja solidaarisuuden velvoite samalla myös olemassa.
Edellä olevan vertailun ja erittelyn tarkoituksena on ollut auttaa ymmärtämään, mistä uusliberalismissa viime kädessä on kysymys, missä sen tähänastinen voima piilee ja mistä syystä se on voinut johtaa tuloksiin, jotka sosiaaliselta kannalta katsottuina ovat herättäneet suuria pelkoja ja eettiseltä kannalta vakavaa kritiikkiä.
On ilmiselvää, että tämän päivän uusliberalismi on pääosiltaan edellä kerrotun angloamerikkalaisen liberalismin moderni versio. Tämän suunnan taustalla oleva käsitys järjestetystä yhteistoimin nasta omia etujaan ajavien vaikuttajien ja voimien pelikenttänä on merkinnyt sitä, että sillä on alusta asti ollut markkinaliberalismin keskeiset tuntomerkit. Näille voimille on annettu vapaa liikkumatila, ja ainakin taloudelliselta kannalta on tehty kovia tuloksia. Mutta tämä vapautettujen voimien peli on myös saanut huolestuttavia tuloksia aikaan. Tämä ongelma on myös selvästi tiedostettu Euroopan yritysjohtajien keskuudessa. Hyvä osoitus siitä on heidän syvällistä pohdintaa sisältävä raporttinsa Europe at the turning point (1997), jossa kannetaan huolta siitä, että Euroopan ja maailman kehitys on kestävää ei ainoastaan taloudellisesti vaan myös sosiaalisesti ja ekologisesti.
Onko sitten uusliberalismin aatteellisessa perinnössä sellaista, joka sisäisellä välttämättömyydellä johtaa kehitykseen, joka tuo yhteiskunnalle ja ihmisille myös vahinkoa eikä vain siunausta? Tähän koko esitykseni taustalla olevaan pääkysymykseen yritän yhteenvedonomaisesti vastata tarkastelemalla ihmisen, moraalin ja politiikan roolia uusliberalismin aatteellisten lähtökohtien valossa.
On mielestäni ilmeistä, että ihmisen roolia itsenäisenä vaikutta jana rajoitetaan tuntuvasti tässä aatesuunnassa. Naturalistinen käsitys, jonka mukaan ihminen luonnon lainalaisuuden pakosta joutuu toimimaan itsesäilytysviettinsä ja egoististen tarpeittensa varassa, johtaa väistämättä mekanistiseen ja deterministiseen historiakäsitykseen. Se mikä tapahtuu yhteiskunnassa ja maailmassa on luonnollinen ja historiallinen välttämättömyys. Kun marxismin materialistinen historiakäsitys kaatui Berliinin muurin myötä, seisoi siis maanosamme areenalla voittajana toinen yhtä materialistinen ja ihmisen roolia aliarvioiva historian tulkki.
Uusliberalismin henkinen perintö johtaa myös siihen, ettei yhteiskuntaa ja sen kehitystä arvioida ensisijaisesti moraalisin perustein. Tätä kehitystä pidetään lähinnä a-moraalisena prosessina, jota moraaliset arviot lähinnä vain häiritsevät. Ilmauksia tästä näkemyksestä ovat esimerkiksi vanha sanonta Raha ei haise ja Nobelin palkinnon saajan Milton Friedmanin kuuluisa lause The business of business is business . Bisnekseen ei pidä sekoittaa sosiaalista vastuuta ja muita sen kaltaisia asioita.
Näin ollen ei ole yllättävää, että on vaikeaa saada uusliberalismin edustajia käymään vakavaa keskustelua nykyisen markkinatalouden moraalisista ulottuvuuksista. Hyvä esimerkki tästä on se tapa, millä OECD:n pääsihteeri äskettäin perusteli suunniteltua nk. MAI sopimusta (Multilateral Agreement of Investment), jolla aiotaan poistaa suorien ulkomaalaisten investointien esteet erityisesti kehitysmaissa. Hänen pääperustelunsa tälle hankkeelle näyttää olevan, että maailman eläkesäätiöt ja piensijoittajia edustavat sijoitusrahastot tarvitsevat uusia investointikohteita saadakseen pääoman tuottamaan ja sijoitukset jakautumaan turvallisesti.
Tämän argumentin edessä seitsemääkymmentä kansalaisjärjestöä edustavan lähetystön esittämät moraaliset, sosiaaliset ja poliittiset näkökohdat näyttivät olevan hyvin kevyttä tavaraa. He viittasivat mm. siihen, miten kyseinen MAI-sopimus tulee romuttamaan hallitusten vallan omissa maissaan avatessaan talouden kokonaan ulkomaalaisille yrityksille. Nämä pystyvät helposti kaatamaan kehitysmaiden yritykset ja siten ottamaan markkinat haltuunsa ja viemään voitot ulos.
Tämä esimerkki osoittaa myös sen jännityksen, joka vallitsee uusliberalistisen markkinatalouden ja politiikan välillä. Katsomuksellisten lähtökohtiensa perusteella uusliberalismi pyrkii minimoimaan ei ainoastaan valtion vaan myös politiikan roolin yleensä. Taustalla on tietysti käsitys näkymättömästä kädestä , joka ohjaa asiat parhain päin, kun ulkopuolinen ohjaus on mahdollisimman vähäinen.
Mutta politiikan roolin minimoiminen on myös looginen seuraus edellä mainitsemastani käsityksestä ihmisen ja moraalin vähäisestä merkityksestä yhteiskunnan kehittämiselle. Politiikka ei tietysti ole mikään itsetarkoitus, mutta se on kuitenkin se tapa, millä demokraattisessa valtiossa pyritään ohjaamaan asioiden kulkua moraalisten arvojen mukaan, siis sen mukaan, mitä pidetään hyvään elämään kuuluvana. Jos tämä funktio yhteiskunnassa heikkenee, on erityisesti heikon ja pienen ihmisen asema entistä suojattomampi. Tämähän näkyy erityisen selvästi globaalisella tasolla, missä poliittisen ohjauksen tarve päivä päivältä korostuu. Ilman kansainvälisen poliittisen yhteistyön tuntuvaa kasvua ei maapallollamme vapauden nimissä tapahtuvaa taloudellista ja ekologista ryöstöviljelyä varmastikaan saada kuriin.
Uusliberalismin mukainen politiikan vastainen henki on kuten tun nettua ehtinyt levitä myös kansan keskuuteen. Syynä tähän politiikan vastaisuuteen ei liene ensisijaisesti puuttuva luottamus poliitikkoihin vaan puuttuva usko omiin mahdollisuuksiin vaikuttaa asioiden hoitoon ja kulkuun markkinavoimien hallitsemassa maailmassa, siis tarpeettomuuden ja voimattomuuden tunne ja siihen pohjautuva vieraantuminen.
Tässä tilanteessa tarvittaisiin siten uutta uskoa ihmiseen moraalisena ja poliittisena toimijana, siis sitä humanismia, jota edellä mainitsemani liberalismin toinen haara on edustanut. Voidaan tietysti kysyä, kuinka hyvin sen aatteellinen perusta kestää nykyisessä henkisessä ilmastossamme. Vanha idealismi ei taida riittää. Tällöin olisi kaikin voimin yritettävä löytää ihmiskäsitys, joka pystyisi samaan kuin vanhaan idealistiseen elämänkatsomukseen perustuva: ihmisen arvostamiseen vapaana, moraalisena, vastuullisena toimijana yhteiskunnassa, ihmisen näkemiseen ei vain passiivisena ajopuuna markkinavoimien virrassa vaan aktiivisena purjehtijana, joka navigoi arvojen turvallisten ja rohkaisevien majakkavalojen varassa.
Tällaisen ihmiskäsityksen rakentaminen tänä aikana on suuri haaste kulttuurimme kristillis-humanistiselle perinteelle. Tämän haasteen saamme ottaa rohkeasti vastaan. Luterilaisessa traditiossamme voimme patriarkalismin vanhojen kahleiden alta löytää vahvan uskon ihmiseen, joka Luojansa ylläpitämänä pystyy maallisissa asioissa käyttämään järkeään, tekemään moraalisia päätöksiä, kantamaan vastuuta itsestään ja lähimmäisistään. Tässä piilee eräitä edellytyksiä toteuttaa sitä arvorationaalisuutta, josta Max Weber aikoinaan puhui ja jonka palauttamista Georg Henrik von Wright on viime aikoina merkittävissä puheenvuoroissaan peräänkuuluttanut.