Jukka Paarma

KÖYHÄT TEILLÄ ON AINA KESKUUDESSANNE

Eriarvoisuus tulevaisuuden haasteena

 

Alustus Sosiaali- ja terveysministeriön vaikuttajafoorumissa Helsingissä 21.1.2002

 

 

 

”Köyhät teillä on aina keskuudessanne” on  tunnettu raamatunlause, jota käytetään paljon irrallisena toteamuksena maailman tilasta, aksioomana.  Olemassa olevalle, ympärillämme näkyvälle ja ei-toivottavalle maailman ja yhteiskunnan tilalle annetaan näin raamatullis-kristillinen perustelu.  Aivan kuten muutkin iskulauseet, jotka on otettu laajemmasta kokonaisuudesta ja irrotettu alkuperäisestä tekstiyhteydestään, se on alkanut elää omaa elämäänsä  ja saanut usein päinvastaisen merkityksen kuin mitä sillä alun perin on tarkoitettu.

 

Tavallisesti tämä sanonta tulkitaan kehotukseksi alistua  köyhyyden tosiasiaan. Köyhiä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Taistelu kaiken köyhyyden voittamiseksi on alusta pitäen tuomittu epäonnistumaan, vaikka yksittäisiä parannuksia saataisiinkin aikaan. 

 

Markuksen evankeliumissa maininta köyhistä sanotaan pienelle Jeesuksen opetuslasten joukolle, joka eli sikäläisessä yhteiskunnassa ehkä juuri ja juuri köyhyysrajan yläpuolella. Silloisessa maatalousyhteiskunnassa fatalismiin olisi kyllä ollut aihetta, sillä väestöstä noin 70-80 % oli köyhiä, toimeentulon rajamailla,  luonnonolojen vaihteluiden ja epävarmuuden sekä erilaisten verojen ja maksujen paineessa sinnitteleviä  maanviljelijöitä.

 

Omassa tekstiyhteydessään lause saa oikean sisällön. Nykyinen raamatunkäännös siitä kuuluu: ”Köyhät teillä on luonanne aina, ja te voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte” (Mark 14:7).  Jeesus halusi sanoa, että solidaarisuus köyhien kanssa on opetuslasten pysyvä tehtävä. Sellaisena tuo raamatunlause on yksi kristinuskon ja kristillisen kirkon sosiaalisen ja eettisen toiminnan peruslauseita.

 

Kuitenkin on todettava, että lause on hyvin kuvannut sitä reaalista tilaa, missä maailmamme on jo parin tuhannen vuoden  ajan ja varmaan aiemminkin elänyt.  Köyhyys on ollut pysyvästi keskuudessamme.

 

Lause on kuitenkin tullut nykyaikana jälleen uudella tavalla ajankohtaiseksi ja saanut uutta sisältöä. Nykyisen teollistuneen yhteiskunnan juurista voidaan olla monta mieltä. Joka tapauksessa uuden ajan alusta valtioiden välinen kauppa ja  teollistuminen on kehittynyt kiihtyvällä vauhdilla aina meidän päiviimme saakka. Kehitystä on siivittänyt usko, että ennemmin tai myöhemmin teollistuminen ja vapaa maailmankauppa poistaisi myös köyhyyden keskeltämme. Onhan teknologia luonut varsinkin länsimaille ja teollistuneelle idälle rikkauksia, joista aikaisemmin ei ole osattu uneksiakaan.

 

Usko teknologisen kehityksen ja markkinoiden kykyyn poistaa köyhyys on yhä yleinen, vaikka mitkään tilastot eivät tue tätä otaksumaa. Esimerkiksi Suomessa Stakesin tuoreen tutkimuksen (STAKES. Raportteja 263. 2001) mukaan köyhyysrajan alapuolella elävien lasten lukumäärä on vuodesta 1994 vuoteen 1998 lisääntynyt 80.000:sta 130.000:een, vaikka maamme on elänyt erästä historiansa suurinta nousukautta.  Koko maailmassa köyhien absoluuttinen määrä on lisääntynyt. 1300 miljoonaa ihmistä yrittää sinnitellä hengissä vähemmällä kuin  420 euron eli 2500 mk:n vuositulolla (370 USD) samalla kun rikkaiden maiden kokonaiselintaso on jatkuvasti kasvanut.

 

 

Laman jälkiseuraukset

 

Omassa maassamme on käyty vilkasta keskustelua köyhyydestä, sen mittaamisesta ja kriteereistä. Tiedämme, miten tilanne saadaan näyttämään hyvinkin erilaiselta  riippuen siitä, millaisia mittaustapoja tai tilastointiperiaatteita käytetään.  On selvää, että maassamme tuloerot eivät eurooppalaisen mittapuun mukaan ole huippuluokkaa, pikemminkin päinvastoin.  Kehityksen suunta, eriarvoisuuden lisääntyminen sen sijaan on huolestuttavaa.  Itse en ole eettiseltä kannalta niinkään varpaillani tuloeroista tai pienen rikkaiden joukon huipputuloista tai miljoonaoptioista. Verotuksemme pitää aika hyvin huolta, että niistä rikkauksista maksetaan keisarille mikä keisarin on.  Huolestuttavaa sen sijaan koko vauraan yhteiskuntamme kannalta on olemassa oleva, edelleen kasvava, taloudellisesti ja muutoinkin turvaton syrjäytyneiden joukko.

 

Kirkon väen silmille tämä tilanne hyppäsi uudella tavalla 1990-luvun lamavuosien seurauksena. Seurakuntien diakoniatyöntekijät kohtasivat silmästä silmään aivan uudenlaisia asiakkaita. Vanhusten ja vammaisten oltua siihen saakka selvästi suurin kohderyhmä, alkoi diakoniatoimistoihin  ja diakonissojen tapaamisiin virrata tavallisia, työikäisiä, työttömiksi jääneitä, perheellisiä ihmisiä, joiden ongelmana oli taloudellinen kriisi ja jotka eivät olleet saneet apua muualta. Ruoasta oli puutetta.

 

Noina aikoina televisiouutisten toistuvaksi aiheeksi nousivat Pelastusarmeijan leipäjonot. Meidän kirkkomme lähti mukaan, tosin laajentaen järjestelmää ihmisten ja perheiden kokonaisvaltaisen auttamisen suuntaan. 

 

Kirkon ruokapankit olivat konkreettinen vastaus laman aiheuttamiin köyhyys- ja syrjäytymisongelmiin. Ne sopivat erittäin hyvin osaksi kirkon diakoniaa, jonka  periaatteena on ollut ja on viedä apua ”sinne missä hätä on suurin ja minne muu apu ei ulotu”. Ruokapankit ajateltiin väliaikaiseksi, ylimenovaiheen ratkaisuksi.  Tilapäisavulla voitaisiin päästä kriisivaiheen yli niin että elämä voisi jatkua joko työtulon tai pysyvien, perusturvaan kuuluvien tukijärjestelmien varassa.  Näin ei kuitenkaan ole käynyt. 

 

Ruokapankkien asiakasmäärät eivät ole oleellisesti vähentyneet.  Eräissä seurakunnissa toiminta on kyllä muutettu toisen nimiseksi, auttamistoiminnan sisällön säilyessä periaatteessa ennallaan. Itse ruokapankkitoiminnan ei voida vieläkään vuoden 2002 alussa katsoa suorittaneen loppuun tehtävänsä.  Siitä onkin pääteltävissä, että köyhyysongelma tai eriarvoistumisen ongelma ei maassamme ole vain laman seurausta vaan se johtuu rakenteellisista syistä.

 

Se ongelmakimppujen rypäs, johon diakoniatyössämme yhä tänään  törmäämme, on tuttu sosiaalityössä toimiville.  Se paljastaa kyllä raadollisella tavalla tämän päivän suomalaisen yhteiskunnan  kaksijakoisuuden. Olisi helppo luetella positiivisia puolia hyvästä yhteiskuntarauhasta ja perusoikeuksien korkeasta tasosta aina monitasoiseen sosiaaliturvaan saakka.  Erityisesti olemme olleet ylpeitä korkeasta osaamistasostamme  ja sen tuomasta ykkössijasta maailman kilpailukykyisimpänä yhteiskuntana.

 

Kultamitalilla on kylläkin kallis hinta. Kiirehdittäessä kohti ykköspalkintoa on joukkueemme häntäpää pudonnut kyydistä.  He tuntevat elämänoloissaan kirpaisevana sen hinnan, joka oli tullut heidän maksettavakseen.  Heidän elämäntilanteestaan kertoo vaikkapa luettelo ruokapankin ja diakonian vastaanotolla käyneiden ongelmista.

 

Työttömän vähimmäistoimeentuloturvan  varassa elävät ovat jatkuvasti taloudellisissa vaikeuksissa.  Ylivelkaantuneiden henkilöiden ja kotitalouksien  tilanne on ollut toisinaan epätoivoinen. Vaikka näiden ihmisten tilannetta onkin lähdetty korjaamaan, ovat parannustoimenpiteet vielä korkeintaan puolitiessä. Mielenterveysongelmista kärsivien avohoitopalveluja ei ole tarjolla riittävästi. Tästä aiheutuu vakavia ongelmia, kuten ihmissuhde-, päihde- ja asumisongelmia. Asunnottomuus suomalaisissa kasvukeskuksissa saa yhä kovemmat kasvot. Maksukykyisille on saatavissa asuntoja, mutta asunnottomille ei.  Ikääntyneiden tai sairaiden työttömien pääsy työkyvyttömyys- tai sairaseläkkeelle on tehty liian vaikeaksi.

 

Pitkittynyt työttömyys on monen muun kasautuvan ongelman perussyy. Kun viimeaikaiset tiedot kertovat työttömyyslukujen odotettavissa olevasta  kasvusta, näyttää polarisoituminen syventyvän. Kun tähän kuuluu vielä ylisukupolvisen syrjäytymisen uhka ja eriarvoisuuden lisääntyminen väestöryhmien ja eri alueiden sisällä, on kuva kaksijakoisesta Suomesta vähemmän auvoinen kuin mitä puhtaat taloustilastot kertovat.

 

 

Kirkon sosiaalieettinen aktivoituminen

 

Ruokapankit ja niiden paljastama tila yhteiskuntamme syrjäytyneistä ja köyhistä on antanut potkua kirkolle uudenlaiseen vaikuttamistoimintaan.  Heräsi pelko, että eräät ajassamme liikkuvat trendit, mm. uusliberalistinen talousmalli olisivat sysäämässä yhteiskunnallisen muutoksen uhrit, köyhät ja syrjäytyneet kirkon ja vapaaehtoisjärjestöjen vastuulle.  Ruokapankkiprojekti synnytti ns. Nälkätyöryhmän, jonka raportti oli ainakin osittain kirjoitettu siihen malliin, että se sopisi Lipposen II hallituksen köyhyysohjelmaksi.  Siinä tehtyjen selvitysten perusteella todettiin suomalaisesta köyhyydestä ja siihen liittyvästä turvattomuudesta mm. seuraavaa:

 

”Perusturvattomia, vain taloudellisesti turvattomia ja pienistä eläkkeistä johtuen turvattomia on yhteensä noin 1/3 väestöstä. Voi siis todeta, että itsensä taloudellisesti turvattomiksi tuntee jopa joka kolmas kansalainen.  Toimeentulo- ja köyhyyskysymys elää vahvasti keskuudessamme.”

 

Ensi kertaa historiassa kirkkomme piispat lähtivät yhteisesti  mukaan yhteiskuntapolitiikasta käytävään keskusteluun. ”Kohti yhteistä hyvää” oli nimeltään  keväällä 1999 julkaistu piispojen paastokirje, joka lähti puolustamaan, kirkon omien kokemusten ja käytännön työstä saatujen näkemysten pohjalta hyvinvointivaltion periaatetta.  Sen toteuttamisessa  oli näkyvissä osittaiseen alasajoon viittaavia  merkkejä.  Nämä synkät pilvet hyvinvointivaltion taivaalle eivät nousseet vain valtiontalouden pakottamana vaan myös uusien aatteiden myötä, niistä näkyvimpänä ns. uusliberalismi. Yhteisöllisyyden, yhteisvastuullisuuden ja köyhimmistä huolta pitämisen priorisointi nousivat suoraan luterilaisesta eettisestä perinteestä.  Ketään, ei varsinkaan köyhimpiä tule jättää selviytymään hyväntekeväisyyden ja armeliaisuuden varaan sellaisessa yhteiskunnassa, jolla on hyvät taloudelliset edellytykset riittävään perusturvaan kaikille jäsenilleen

 

Piispojen kirjasessa korostettiin myös sitä yhteisöllisyydestä nousevaa näkökohtaa, ettei yhteiskuntaa eri tasoilla tule johtaa kuin liikeyritystä vaan kuin perhettä. On epäsuhtainen yhtälö, jos vastuuta hyvinvointipalveluista siirretään entistä enemmän kunnille samanaikaisesti kun kuntia joudutaan taloudellisessa ahdingossa johtamaan entistä enemmän liikeyritysten tavoin.  Kuntakin on ”yhteisö” eikä ”firma” ja senkin tehtävä on toimia jokaisesta huolehtivan yhteisöllisyyden edistämiseksi.   Monissa Euroopan metropoleissa on helppo havaita, millaisia alakulttuureja pitkään jatkuneet köyhyys- ja syrjäytymisprosessit synnyttävät.  Sellaista tulevaisuuttahan emme omaan maahamme toivo.

 

 

Köyhyys ja yhteiskunnan rakenteet

 

Köyhyyden ja eriarvoisuuden oikeaa näkemistä auttaa, jos emme tarkastele tätä kysymystä vain oman yhteiskuntamme ja tämän hetken tai näiden  vuosikymmenten näkökulmasta. Kun katsellaan pidemmällä tähtäyksellä, huomataan, että köyhyys on nyt luonteeltaan erilaista kuin kaikkina historian aiempina aikakausina. Tämä koskee niin kotimaatamme Suomea kuin koko maailmaa. Tietysti myös aiempina aikakausina oli rikkauksien kasaantumista harvoille, riistoa ja sortoa. Mutta aiemmin köyhyyden keskeisenä syynä oli niukkuus. Alkeellisten tuotantotapojen vuoksi varallisuutta ei yleisesti ollut paljon. Sen sijaan nykyaikana suuret ihmismäärät joutuvat elämään ihmisarvoa alentavassa köyhyydessä, kun samanaikaisesti toisilla on kaikkea yllin kyllin.

 

Parin kolmen vuosisadan perspektiivillä katsottuna näyttää siltä, että joidenkin ihmisryhmien köyhtyminen on kuulunut rakenteellisesti nykyisen kapitalistis-liberalistisen yhteiskunnan kehitykseen. Kun varsinkin läntisessä maailmassa ja idän teollistuneissa valtiossa väestön valtaosan tulot ovat huimasti nousseet, kehityksen pimeää puolta ei yleensä haluta noteerata. Käsityöläisten ja talonpoikien köyhtyminen, hiilikaivostyöläisten ankeat olot, lapsityövoiman käyttö teollistuvassa Euroopassa 1700-luvulta lähtien on kaikkien tiedossa. Etupäässä työväenliikkeen ansiosta työläisten kurjistumiskehitys saatiin tosin osaksi pysäytettyä läntisessä Euroopassa. Mutta samanaikaisesti kehityksen edellytyksenä oli siirtomaiden alistaminen ja hyväksikäyttö. On hyvä muistaa, että eurooppalaisten harjoittama orjakauppa loppui vasta 1860-luvulla. Kehitysmaat itsenäistyivät viime vuosisadalla, mutta taloudellinen riippuvuus teollistuneesta Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ja siihen liittyvä hyväksikäyttö jäi voimaan. Kylmän sodan aikana maailmanlaajuista köyhtymistä yritettiin lievittää mm. kehitysavulla, jolla haluttiin estää köyhiä maita luisumasta Neuvostoliiton johtamaan sosialistiseen leiriin. Nyt kun tätä vaaraa ei enää  ole olemassa, myös kiinnostus maailmanlaajuiseen köyhyyden vähentämiseen on laimentunut. Teollisuuden ja vapaan markkinatalouden kehitys viime vuosisatojen aikana on saavutuksistaan ja lupauksistaan huolimatta ironisella tavalla vahvistanut, että ”köyhät teillä on aina keskuudessanne”.

 

Kehityksen päämotiivi: raha

 

On uskaliasta tehdä yleistyksiä tämän kehityksen pohjimmaisista motiiveista. Aivan  ilmeistä kuitenkin on, että keskeinen kehitystä eteenpäin vievä voima on ollut rikastumisen halu, raha. Raha on ollut kaiken kehityksen pääkonsultti. Kehitys on tapahtunut rahan lisäämisen ehdoilla. Kaikki mikä lisää rahaa, on hyvää, mikä rahan tuloa tyrehdyttää on huonoa. Rikkauksien ja varallisuuden lisäämisestä on tullut elämän päätarkoitus. Kaikkien muiden arvojen on väistyttävä tai taivuttava tämän edessä.

 

Oletetaan, että varallisuutta  voimme saada lisää, kun markkinoiden annetaan toimia mahdollisimman vapaasti ja näin ihmisen luontainen itsekkyys ja ahneus valjastetaan yhteisen hyvän palvelukseen. Edelleen toistetaan vuosisatoja vanhaa mantraa: Kun saamme lisää varallisuutta, voimme myös ratkaista  köyhyyden ongelmat. Kun kansantulo kasvaa riittävästi, voimme esim. antaa YK:n suositteleman 0.7% bruttokansantuotteesta maailman köyhien auttamiseksi.

 

Usko ei poista köyhyyttä

 

Uskontojen ja uskomusten tutkimuksesta tiedämme sen, että ihminen yleensä uskoo sitä, mistä on hänelle hyötyä – tämä on tosin selvää jo talonpoikaisjärjelläkin. Usko markkinavoimien kaikkivoipaisuuteen on hyödyllistä niille, jotka siitä hyötyvät. Tosiasiat eivät tällaista uskoa horjuta.

 

Kuitenkin on selvää, että markkinat tyydyttävät vain niiden tarpeita, joilla on rahaa, ostovoimaa, ja eniten niiden tarpeita, joilla on paljon rahaa, paljon ostovoimaa tai sitten on tarjottavana markkinoille työvoimaa.  Markkinoita eivät kiinnosta köyhät, eivät kotimaassa eivätkä maailmanlaajuisesti. Köyhillä ei ole ostovoimaa, ja automatisaation lisääntyessä köyhiä tarvitaan halpana työvoimana myös entistä vähemmän.

 

Nykykehityksen epäonnistuminen köyhyyden ongelman kohtaamisessa näkyy kaikkein selvimmin maailmanlaajuisesti. Teknologiset voimat valjastetaan kehittämään yhä parempia ja parempia autoja, televisioita, tietokoneita ja muita teknologian tuotteita, kun saman aikaisesti 840 milj. ihmiselle ei saada edes riittävästi ruokaa tai puhdasta juomavettä ja 1000 miljoonaa aikuista ei osaa lukea eikä 500 miljoonalle lapselle ole tarjota edes peruskoulun neljää ensimmäistä luokkaa. Miten ihmeessä ”vapaat markkinat” ratkaisevat nämä ongelmat?

 

Nykyistä, rahan johtamaa markkinataloutta saatetaan puolustaa sanomalla, että  ”kun hevonen syö, kauroja roiskuu myös ympärille”.  Hyvä jos näin olisi. Mutta toistaiseksi ei ole roiskunut edes elämän välttämättömyyksiä suurelle osalle ihmiskuntaa.

 

 

Mitä siis pitäisi tehdä?

 

Köyhät siis tulevat olemaan aina keskuudessamme nykyisessä systeemissä – paitsi jos kieltäydymme jatkamasta sokeasti nykymenoa ja päätämme muuttaa kehityksen suuntaa.

 

Minulla ei tietenkään ole yksinkertaista reseptiä sille, mitä pitäisi tehdä. Osaan vain sanoa hämärästi, että jollakin tavoin meidän olisi kyettävä suistamaan rahan epäjumala jalustalta ja tehdä rahasta palvelija, ihmisen palvelija, kaikkien ihmisten palvelija.

 

Haluan kylläkin sanoa mahdollisimman selkeästi yrittämiselle ja markkinataloudelle ”kyllä”, mutta yhtä selvästi ”ei” rahan ylivallalle inhimillisen kehityksen ohjaajana. Tarvitsemme markkinoita, mutta niitä on säädeltävä sekä kansallisesti että kansainvälisesti, jotta ne palvelisivat kaikkia ihmisiä.

 

Sen lisäksi, mitä aluksi sanoin Jeesuksen sanoista, jotka velvoittavat kristittyjä solidaarisuuteen kaikkein köyhimpiä ja heikoimpia kohtaan, kristillisen sosiaalietiikan ohjanuoraksi on noussut kaksi raamatunkohtaa.  Toinen on tunnettu Vuorisaarnan kultainen sääntö: ”Minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt.7:12) sekä ns. rakkauden kaksoiskäsky, joka velvoittaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä.

 

Kun haluamme perustella yhteiskunnassamme eriarvoisuuden vähentämiseen liittyviä mielipiteitämme tai toimiamme, nostamme esille yleisen oikeudenmukaisuuden, demokratian ja ihmisyyden arvot. Ne ovatkin sitä yhteistä, kullanarvoista hyvää, josta pitää tavan takaa muistuttaa ja sitä vaalia.  Itse asiassa on kyse kahdesta perusarvosta, jotka juontavat alkunsa kristillisestä uskonperinnöstämme, humanistisesta länsimaisesta kulttuuristamme antiikin, renessanssin, uskonpuhdistuksen ja valistuksen kautta nykypäivään.

 

Ensimmäinen näistä on käsitys ihmisen arvosta.  Hän on yksilönä arvokas, ainutkertainen. Ihmistä ei saa käyttää välineenä johonkuhun muuhun päämäärään pyrittäessä, ihminen on itsetarkoitus.  Sellainen hän on myös siinä tapauksessa, että hän on tuottamaton, kykenemätön hoitamaan omia asioitaan, vaivaksi toisille. 

 

Toinen arvo on se, että kaikilla ihmisillä on yhtäläinen arvo. Yksilöt ovat keskenään samanarvoisia.  Nämä kaksi periaatetta ovat  muovanneet oman yhteiskuntamme, sen vallankäytön rakenteet, lainsäädännön, oikeudenhoidon, taloudelliset rakenteet, sosiaali- ja kasvatustoimen, sekä myös pitkälti tapakulttuuria vuosien saatossa.

 

Nämä perusarvot ovat pohjavireenä suomalaisten elämässä.  Ne perusarvot ovat hyvin lujassa ainakin yleisellä tasolla.  Silloin kun toisten tarpeet kilpailevat minun oman etuni kanssa, syntyykin jo vaikeampi etujen ristiriitatilanne.

 

tutkimusten mukaan suomalaiset  ovat voimakkaasti  sitoutuneita kollektiiviseen solidaarisuuteen ja he ovat yleisellä tasolla hyvin pitkälle yksimielisiä siitä, että yhteiskunnan tulee pitää huolta heikko-osaisistaan (Heikkilä ym. 2000).  Kyse on siis tahdosta, yksilön kohdalla eettisen selkärannan lujuudesta, yhteisellä tasolla ns. poliittisesta tahdosta.  Eriarvoisuutta vastaan on määrätietoisesti pyristeltävä molemmilla rintamilla.

 

 

Se kannattaakin

 

Kuten sanoin, alun perin nuo sanat ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne” olivat Jeesuksen pysyvä kehotus opetuslapsille solidaarisuuteen köyhien kanssa.  Tämä on aina meille haaste kirkkona, joka opetuslasten joukkona jatkaa Jeesuksen työtä.

 

Mutta kehotus solidaarisuuteen köyhien kanssa sopii hyvin myös koko yhteiskunnalle. Eikö yhteiskunnallis-taloudellisen kehityksen todellinen legitimiteetti synny siitä, että yhteiskunnassa ollaan solidaarisia kaikkein köyhimmille niin kotimaassa kuin koko maailmassa? Eikö jokainen meistä tajua sydämessään, että todellinen kehitys rakentaa sellaista yhteiskuntaa ja maailmaa, jossa kaikilla on hyvä elää?  Tällainen maailma olisi myös turvallisempi maailma, jossa ei tarvitsisi pelätä niin kuin nyt iltakävelyä kaupungin puistossa, arvaamatonta terrorismin tihutyötä tai vaikkapa saapuneen postin avaamista.  Emmekö  silloin voisi kokosydämisemmin nauttia myös kaikista niistä hyvistä hedelmistä, joita nykyinen teknologinen kehitys, markkinatalous ja globalisaation myönteinen panos ovat tuoneet tullessaan?

 

 

Takaisin arkkipiispan kotisivulle