Jukka Paarma
Puhe Kajaanin Runoviikon kirkkoillassa Kajaanin kirkossa
6.7.2001
Tämä vuosi on suomalaisen runouden, erityisesti
uskonnollisen runouden merkkivuosi. Nyt
tulee kuluneeksi 300 vuotta ns. Vanhan virsikirjan ilmestymisestä. Tämä kirja oli kolmas suomeksi ilmestynyt,
mutta se on virsikirjojen sarjassa ylivoimaisesti pitkäikäisin ja siten myös
niistä syvimmin kansamme hengen elämään vaikuttanut. Se oli käytössä lähes kaksisataa vuotta, sen syrjäytti vasta
vuonna 1886 ilmestynyt uusi virsikirja. Uuden virsikirjan ilmestymisen jälkeen
jäi entinenkin vielä monilla tahoilla käyttöön ja sitä ruvettiin kutsumaan “Vanhaksi
virsikirjaksi”. Eräissä
herätysliikkeissämme sitä on veisattu aina meidän päiviimme asti
Vanhan virsikirjan lähempi tarkastelu kuuluu
virsihistoriaan ja uskonnollisen runouden historiaan eikä voi olla tämän
kirkkoiltamme aiheena. Siinä on
kuitenkin eräitä sellaisia ajattomia piirteitä, jotka voivat koskettaa tämän
päivänkin ihmisen herkimpiä tuntoja.
Siinä on myös pari yhtymäkohtaa, jotka liittävät sen näihin maisemiin
Kajaanissa ja joiden vuoksi viivyn hetken sen äärellä.
Yksi vanhan virsikirjan keskeisistä toimittajista Turun
piispa Johannes Gezelius nuoremman ohella oli nuori turkulainen koulun
opettaja, maisteri Erik Cajanus. Hän on
ilmeisesti suomentanut osan virsistä ja tehnyt osuutensa kirjan
toimitustyössä. Nimensä mukaisesti hänen
sukujuurensa johtavat Kajaanin tienoille, hän oli syntynyt Sotkamossa sikäläisen
kirkkoherran poikana ja ilmeisestikin aloittanut koulutiensä täällä Kajaanissa.
Vanha virsikirja oli tietenkin oman aikansa tuote. Se julkaistiin vuonna 1701, mutta sen
toimitustyö oli pääosin 1690-luvun tuotetta. Se oli maassamme tavattoman
synkkää ja kurjaa aikaa. Oikutteleva
luonto oli verottanut maan satoa vuodesta 1693 alkaen, ja kun katovuosia oli
tullut toisensa perään, joutui kansa syömään siemenviljansa ja karjansa. Suuret nälkävuodet, joita pahimmat sattuivat
ajalle 1695-97 korjasivat tuonen maille kolmanneksen kansasta. Jos ei tappanut nälkä, niin kulkutauti
korjasi. Valtakunnan kaikista
viljalaareista ei vilja täysin loppunut, mutta kuningaskunnan rintamailta ei
sitä syrjäseuduille liiennyt, eikä suomalaisilla juuri olisi ollut varaakaan
sitä ostaa.
Tällaisten koettelemusten keskelle suomalaiset saivat
virsikirjan. Sen tuntomerkki on ennen
kaikkea realismi. Ihmisen elämän
ihanuus ja kurjuus on mitä konkreettisimmin ilmaisuin esillä, samoin syntisen
raadollisuus ja taivaan ilot. Kuolemaa
oli katsottu silmästä silmään, se oli jokapäiväinen tuttu. Kun suomalaiset veisasivat silloin
virsikirjastaan virren, jonka otsikko oli “Näljän vaivasa” tai “Raskaisa
maanvaivoisa” oltiin tekemisissä arkitodellisuuden realismin kanssa.
Tämän virsikirjan tunnetuin virsi liittyy Kajaaniin.
Tarkoitan sitä virttä, joka yhä edelleen on meidän virsikirjassamme numerolla
612. “Etkö ole ihmisparka, aivan arka, koska itket kaikki yöt, jaksat surra
suuttumatta, uupumatta muistat tuonen surmatyöt”. Tekijä oli Paltamon rovastin poika, Juhana Cajanus, edellä
mainitun Erik Cajanuksen sukulainen.
Hän kävi kouluaan täällä Kajaanissa, ennen kuin lähti opiskelemaan
yliopistoon, jossa keskittyi filosofiaan.
Hän kuoli nuorena, 26-vuotiaana, ja juuri ennen kuolemaansa vuonna 1681
hän sai valmiiksi virsirunonsa, joka siis yhä edelleen 2000-luvulla on
virsikirjassamme. Kun se kaksi
vuosikymmentä syntynsä jälkeen liitettiin Vanhaan virsikirjaan, se tuli
osastoon “Maailman menon turhuudesta”.
Nykyisessä virsikirjassamme se on osastossa “Kuolema ja iankaikkisuus”.
Cajanuksen runoa on sanottu Ruotsin ajan lyriikkamme
kirkkaimmaksi helmeksi. Nykyajan
lukijaa sen vanha kieliasu saattaa ensi kuulemalta oudoksuttaa, mutta on helppo
huomata se kielellinen lahjakkuus, jolla nuori runoilija kuvaa kaiken
katoavuutta. Hän ottaa esimerkkejä luonnosta, kuvaa lintujen lentoa, ruohojen,
kukkien ja puiden kasvua, koko luomakunnan elämää, joka kuitenkin on kuin
hiuskarvan varassa. Koko maailmankaikkeus
taivaineen ja tähtineen kulkee omaa rataansa, mutta sitäkin uhkaa loppu. Cajanuksen runon uhkein kohta taitaakin olla
kuuden peräkkäisen verbin avulla kuvattu maailman kiertokulku joka näyttäytyy
sitä tarkkaavalle:
“Kääntyy, kulkee,vääntyy, vyöryy, poikkee, pyöryy
taivas kirkas tähtinensä”
mutta senkään
liike ei ole loputon:
“Kerran
kääntyy kääntymästä, vääntymästä,
kääntyy
kääntymättömäksi, kääntyy käskyllä kovalla,
Kaikkivallan, tyhjäksi tavattomaksi.”
Kaiken luonnon, niin myös ihmisen elämän, kasvamisen,
pyörimisen ja kääntymisen vierellä on surma, kuolo kuin viikatemies odottamassa vuoroaan.
Cajanuksen virren perusajatus on sama kuin tunnetussa
Raamatun psalmissa:” Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka
hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa
häntä tunne.” (PS.103: 14-15).
Meidän mielestämme saattaa tällainen runo olla kovin
synkkä, mutta aikana, jolloin kuolemaa oli totuttu katsomaan silmästä silmään,
se ei tuntunut pelottelulta. Cajanuksen
johtopäätös sen sijaan on kuin meidän aikamme ihmisille kirjoitettu runo.
Vaikka meidän kysymyksen asettelumme olisi ehkä toinen kuin Vanhan virsikirjan
kolme vuosisataa sitten, niin se, mihin Cajanus lopulta 23 säkeistöä
käsittävässä virressään tulee, on kuin sanoma kajaanilaiselta runoilijalta yli
kolmen vuosisadan takaa tämän päivän ihmiselle:
“Etsi
tietä elämässä
häipyvässä
taivaan taloon korkeaan.
Etsi meno muuttumaton,
puuttumaton, kulje taivaan kunniaan.”
Se asia, joka on aina antanut yhden keskeisen
käyttövoiman runoudelle, niin uskonnolliselle kuin muullekin, on ihmisen elämän
tragiikka ja sen synnyttämä ikävä tai kaipaus. Tragiikka voi syntyä siitä, että
ihminen on luotu elämään, mutta hän tietää, että hänen on kuoltava. Se voi syntyä elämän erilaisista kohtaloista,
iskuista, jotka musertavat tulevaisuuden suunnitelmat, vaivoista, jotka
piinaavat alituisella kivulla, toiveiden romahduksesta, tulevaisuuden ja toivon
menettämisestä.
Toisille elämän traagisuus merkitsee sivullisuuden
tuntoa, vierautta, jossa lähelläkin olevat ihmiset ovat pohjimmaltaan outoja ja
tututkaan paikat eivät tunnu kodilta.
On halu löytää koti, tai päästä vain pois, pakoon olemassa olevaa,
vaikka elämän talosta ei tuntuisikaan olevan muita ulospääsyjä, kuin ovet uneen
tai kuolemaan.
Oman aikamme suuri kysymys on elämän mielekkyyden
katoaminen. Ihminen kadottaa unelmansa, syynsä elää eikä näe tekemisillään ja
olemisellaan järkevää tarkoitusta.
Useinhan tällaisissa tapauksissa ei ole lainkaan kyse järjestä tai
järkiperäisistä syistä, vaan nimenomaan unelmien särkymisestä. Ne särkyvät ristiriitoihin, tai sisäisiin
haavoihin, joita aiheuttaa elämän ihanteiden ja reaalisuuden välinen ammottava
kuilu. Tiedän mikä on oikein, tiedän,
miten minun pitäisi elää, ja kuitenkin teen väärin, valitsen tavalla, joka ei
kestä päivänvaloa.
Tässä lienee ihmisen elämän syvin tragiikka. Hän on
ristiriitainen, samalla kertaa unelmoiva ja ihanteita vaaliva, mutta myös
unelmia rikkova ja ihanteita repivä. Hän on yhtä aikaa ihmisiä rakastava ja
itsekäs, väkivaltaa kammoava ja itse väkivaltainen. Hän on hyvää tahtova ja pahaa toteuttava, hän rakastaa rauhaa ja
aiheuttaa riitaa. Hän janoaa rakkautta
mutta kylvää vihaa. Hänen sisimpänsä
kaipaa Jumalan yhteyteen, mutta samalla hän itsekkäästi etsii riippumattomuutta
ja oman itsensä herruutta.
Raamatun ensi lehdillä kerrotaan maailman
luomisesta. Se on yksi hienoimmista
runoelmista. Genesiksen luomiskertomuksesta oikeastaan paljastuu ihmisen
traagisuuden perusaihe. Jumala loi
ihmisen paratiisiin. Kuudentena luomisen
päivänä tapahtui, että “Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän
hänet loi.”
Siis Jumalan kumppaniksi, suhteeseen, kanssakäymiseen,
vuoropuheluun Luojansa kanssa, sellaiseksi Jumalan kuvaksi hänet luotiin. Ja “Herra
Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä”.
Hänestä tuli luomakunnan kruunu, hän sai käyttää hyväkseen luotuja kasveja ja
eläimiä, luomakuntaa, ravinnokseen ja iloitakseen siitä. Mutta ihmisen ei ollut hyvä olla yksin. Jumala sanoi:” Minä teen hänelle kumppanin”.
Ja niin luotiin toinen ihminen, kumppaniksi jakamaan yhdessä ilot ja kantamaan
yhdessä elämän taakat.
Ihminen luotiin paratiisiin, jossa kolme perussuhdetta
oli harmonisessa kunnossa: suhde Jumalaan, suhde luontoon, suhde toisiin
ihmisiin. Kun nyt katsomme ympärillemme
tai omaan sisimpäämme, näemme ettei todellakaan eletä enää paratiisissa. Sieltä ihminen on karkotettu, perussuhteet
ovat vääristyneet. Raamatun
syntiinlankeemuskertomus on uskonnollinen kuvaus ja selitys siitä ristiriidasta,
joka vallitsee empiirisen todellisuuden ja ihanteittemme ja unelmiemme
välillä: siksi maailma on sellainen
kuin on. Ja siksi sydäntämme kaivaa
ikävä, ikävä täydelliseen, kauniiseen, oikeaan, puhtaaseen.
Kuinka riipaisevasti ovatkaan monet oman maammekin
runoilijat pukeneet tuon kaipauksen sanoiksi.
Joku puhuu unelmien, onnen maasta, joku etsii kuolemattomuutta, joku
kauneutta, joku näkee lapsen silmissä sen puhtauden, jonka itse tietää
kadottaneensa:
Ei mitään puhtaampaa kuin silmäs sun
mä niiden kautta katson kadotettuun paratiisiin
ja aikaan ennen syntiinlankeemusta.... ...
Näät ehkä kerran, niin kuin minä näin,
pois kaiken kauniin pakenevan itseltäs... ...
Näät ihmissydämien eläinnäyttelyn
näät elon spitaaliset kasvot edessäs.
Ja myöskin oma jalkas saastan suohon tarttuu... (Uuno Kailas, Lapsen silmä)
Uskon kielellä tuo kaipaus on ilmaistu rukouksena. Rukous
on aina ihmisen vastaus Jumalan kutsuun. Se pukee sanoiksi tai huokauksiksi
sisimmän ikävän, sen ristiriidan, että perussuhde Luojaan on epäkunnossa. Vanhan ajan filosofi ja kirkon opettaja
Augustinus, joka oli etsinyt elämäänsä sisältöä niin maailman huvituksista,
ruumiin hemmottelusta kuin henkisistä harrastuksista ja eri uskonnoista, lausui
elämänsä tiliä tehdessään rukouksen: Minun sydämeni on levoton ja rauhaton,
kunnes se löytää levon ja rauhan sinussa, Herra”
Rukous on se tie, jolla me lähestymme sisimpämme
ristiriidan ratkaisemista. Sehän
ilmaistaan sanalla armo, anteeksiantamus, jonka kautta perussuhde Jumalaan
korjataan ja jonka korjaantumisesta avautuvat mahdollisuudet harmoniseen ja
armolliseen suhteeseen niin luontoon kuin lähimmäiseenkin. Rukouksia voi olla monenlaisia, pitkiä ja
lyhyitä, äänekkäitä ja äänettömiä.
Jeesuskin on opettanut meille yhden, nimittäin Isä meidän-rukouksen. Syvimmältä nousevat rukoukset liittyvät
kuitenkin aina tavalla tai toisella armoon. Ne kaksi Uuden testamentin
rukoilijaa, joiden rukous toteutui tai osoitti todellista vanhurskautta,
kelpaavat kyllä esikuviksi meillekin.
Ne rukoilijat olivat publikaani ja ristin ryöväri. Varmasti heidän rukouksensa kelpaavat
esikuvaksi: “Jumala, ole minulle
syntiselle armollinen” ja “Jeesus, muista minua kun tulet valtakuntaasi”.
Enempää ja syvällisempää ei tarvita. “Jumala,
ole minulle syntiselle armollinen”.