Jukka Paarma

YMPÄRISTÖVASTUU JA KIRKKO

Esitelmä Kuhmon kirkkopäivien Seurakunnan ympäristövastuu-seminaarissa 3.8.2001

Olen lueskellut tämän vuoden aikana Milanon kardinaali Carlo-Maria Martinin psalmitutkisteluihin liittyvää mietiskelykirjaa “What am I that you care for me?” Vaikka sen aihepiiri liittyy lähinnä rukoukseen ja ihmisen spiritualiteetin vahvistamiseen, sen otsikon psalmisitaatti tuo yhden näkökulman kristilliseen käsitykseen ihmisen ja luonnon suhteesta. Tai oikeammin siitä kolmiodraamasta, jossa Jumala, ihminen ja luonto, muodostavat kokonaisuuden, jonka piirissä kaikki kahdenväliset suhteet vetävät mukaansa kolmannenkin osapuolen. Näin laulaa, ihmettelee ja ylistää Vanhan testamentin runoilija:

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen ‑ mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa: lampaat ja härät, kaiken karjan, metsän villit eläimet, taivaan linnut ja meren kalat, kaikki vesissä liikkuvat. Herra, meidän Jumalamme, suuri on sinun nimesi kautta koko maailman! ( Ps. 8:4-10)

Taivaat ja tähdet, meri ja maa ja niissä eläväiset, koko luonto ympärillämme, tunnustetaan Jumalan työksi. Ne puhuvat Jumalan suuruudesta, ihmeellisyydestä. Luonto julistaa Jumalan kunniaa.

Myös ihmisen paikka asettuu tässä ihmettelyssä kohdalleen. Hänet on luotu lähes jumalolennoksi, Jumalan kuvaksi, Jumalan edustajaksi hallitsemaan luomakuntaa. Hänelle on annettu valta kuin Jumalalle käyttää hyväkseen, vallita luomakuntaa, mutta Jumalan edustajana myös jumalallisella tavalla huolehtia kuin Luoja luoduistaan, kuin isä omistaan, hyvän ja vastuullisen taloudenhoitajan, sijaishallitsijan tavoin.

Myöskin ihmisen suhde Jumalaan saa tässä psalmikohdassa uuden ulottuvuuden. Ihmisen hämmästely siitä, kuinka maailmankaikkeuksien Luoja pitää huolta yhdestä ihmislapsesta ja on kiinnostunut hänen asioistaan paljastaa Jumalasta myös muun puolen kuin mahtavan, kaikkivaltiaan, elämän Luojan ja ylläpitäjän. Hän on myös Isä, jota ihmisen lapsi voi lähestyä sanomalla, Isä, Isä meidän.

Raamatun luomiskertomuksessa tuleekin esille raamatullinen ihmiskuva, joka rakentuu kolmesta perussuhteesta. Ensimmäinen niistä on usein lausuttu julki ilmauksella: ihminen on Jumalan kuva. Tätä ilmaisua on selitetty eri tavoin, mutta jos yritän sanoa siitä olennaisimman, niin sen ydinsanomaksi voi sanoa seuraavan: Sillä tarkoitetaan ihmisen kokonaisvaltaista erikoisasemaa Jumalan luomassa maailmassa. Hänet on luotu jatkuvaan vuoropuheluun ja yhteyteen koko kosmoksen luojan ja ylläpitäjän kanssa. Hän on Jumalan keskustelukumppani ja asianajaja maailmassa. Hän on Jumalan edustaja ja tietyssä mielessä myös hänen valtansa käyttäjä.

Toinen suhde on miehen ja naisen, sitten myös ihmisen ja toisen ja toisten ihmisten kumppanuus sekä lähellä että kaukana. Ihmiseksi voi kasvaa ja ihmisenä elää vain vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Kertomus Adamista ja Eevasta, sen kuvamaailma, tähdentää naisen ja miehen tasa–arvoisuutta mutta myös ihmiskunnan ykseyttä. Jumalan luoma yhteys ylittää kaikki rodulliset ja muut ihmiskunnan vaiheiden mukana tulleet erot. Nämä ykseyden ja tasa‑arvon ulottuvuudet ovat primaarisia. Raamatussa vahvasti heijastuva patriarkaalinen elämäntodellisuus taas on sekundaarista.

Kolmas suhde on ihmisen ja luonnon välinen. Ihminen on ainoa elävä, joka voi luoda kulttuuria. Hän voi suunnitelmallisesti ja alati uutta keksien muokata ja käyttää hyväkseen Jumalan luomaa materiaa, myös eläimiä. Osa tästä kulttuurista liittyy elämisen perustarpeiden tyydyttämiseen, osa taasen on pelkästään iloksi ja mielen virkistykseksi. Ihmisellä on valta muokata maan kasvoja, purjehtia merillä ja merien syvyyksissä, lentää ilmassa ja tavoitella avaruuksia. Luomiskertomus alleviivaa sitä, että maata on viljeltäessä eli kulttuuria harjoitettaessa myös varjeltava. Ihmisen valta luonnossa on tarkoitettu lempeäksi, suojelevaksi vallaksi. Maa on tarkoitettu työstettäväksi, ei ryöstettäväksi. Jo luomiskertomukseen sisältyy siis erittäin vahva ekologinen ulottuvuus.

Tämänkaltaisten raamatullisten ainesten perusteella on kristillinen kirkko kiteyttänyt käsityksensä uskontunnustuksiin, jotka alkavat hyvin samaan tapaan: “Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan, kaikkien näkyväisten ja näkymättömien Luojaan”. Jumala on koko luomakunnan herra. Maailma ei ole kristitylle jotain samantekevää, vaan nimenomaan Jumalan luomakunta. Ihminen ei ole siitä erillään, vaan hän on osa muuta luomakuntaa, vaikka hänellä onkin siinä tietty erikoisasema kuten näimme. Myöskään Jumala ei ole luomakunnastaan erossa, vaan se on kaikkinensa hänen kättensä työtä. Jumala on sekä näkyvän että kokemukseltamme salatun luoja ja ylläpitäjä, kaiken sen kannattelija.

Jumalan ja luomakunnan suhdetta on teologiassa pohdiskeltu paljonkin. Tässä yhteydessä tahtoisin todeta sen luterilaisuuteen aina kuuluneen korostuksen, jossa Jumalan kolme persoonaa kuuluvat läheisesti yhteen ja siten maailman luomisessakaan ei ole kysymys vain Isän työstä. Luther toteaa Isossa katekismuksessaan, että "Isä, Poika ja Pyhä Henki, kolme eri persoonaa, mutta yhtä ainoaa jumalallista olemusta ja luontoa, ovat yksi ainoa Jumala, joka on luonut taivaan ja maan." Jumala on taivaan ja maan luoja, joka osoitti Kristuksessa rakkautensa ja pelastustahtonsa koko luomakuntaa kohtaan ja toimii elämän ylläpitämiseksi Henkensä välityksellä. Eikä vain luominen vaan myös lunastus on kolmiyhteisen Jumalan työtä ja kohdistuu koko luomakuntaan.

Luterilaisen teologiamme mukaan Jumala ei ole yhtä luonnon kanssa, mutta hän ei ole siitä myöskään täysin erossa. Jumala on läsnä luomakunnassa olematta siitä mikään osa. Hän on salattuna läsnä kaikkialla, tuonpuoleinen keskellä tämänpuoleisuutta. Jumalan läsnäolo ei ole paikallaan pysyvää, vaan taistelua turmiovaltoja vastaan elämän ja sitä suojelevan järjestyksen ylläpitämiseksi.

Kun ajattelemme ihmisen ja kirkon tehtävää luonnon suhteen, huomaamme, että sen kahden eri osan, hallitsemisen ja hoitamisen, eli viljelemisen ja varjelemisen kesken tulee säilyttää molemmat huomioonottava tasapaino. Kumpikaan puoli ei saa korostua toisen kustannuksella, ihmisen ylivaltaa ei saa jumalallistaa, ei myöskään luontoa saa jumalallistaa. Tehtävä ei ole helppo vaan vaatii paitsi järkevää harkintaa, eri vaihtoehtojen seurausten tuntemista ja siten asiantuntemusta ja lisäksi aimo annosta nöyryyttä.

Kun tällä hetkellä elämme maailmassa, jossa nämä kysymykset ovat tulleet entistä tärkeämmiksi, jopa ihmiskunnan ja telluksen kohtalonkysymyksiksi, ymmärrämme tehtävän vaikeuden. Tänään ymmärrämme myös kuinka ihminen on erinomaisen hyvin hoitanut tehtävänsä luomakunnan hallitsijana ja viljelijänä. Liiankin hyvin. Synnin todellisuus näkyy erittäin selvästi ihmisen suhteessa luomakuntaan.

Itsekäs lyhyen tähtäimen hyöty on liian usein korvannut yhteisen hyvän etsinnän. Ihminen on toiminut kuin muusta luomakunnasta erillään oleva ryöstöviljelijä, eikä ole toteuttanut vastuullisen taloudenhoitajan kutsumustaan. Maailmanpankin ekonomisti Herman E. Daly sanoi Kirkkojen maailmanneuvoston Rio de Janeiron YK:n ympäristö- ja kehityskokouksen yhteydessä pitämässä konferenssissa, että talous ei voi kasvaa rajattomasti. Talous on osa suurempaa, rajallista, kasvamatonta ekosysteemiä, josta se on täysin riippuvainen. Kirkkojen maailmanneuvosto nostikin Hararen yleiskokouksessa ympäristökysymykset keskeiselle paikalle tarkastellessaan globalisoituvaa maailmaa.

Muutama viikko sitten ovat maailman ilmastokysymykset olleet näyttävästi esillä julkisessa keskustelussa. Bonnissa pidetyssä ilmastokokouksessa päästiin kansainvälisten sopimusten tasolla eteenpäin, vaikka monet odottivatkin merkittävämpiä edistysaskelia. Etenkin Yhdysvaltain asenne on ollut tässä kysymyksessä pettymys monille. Ilmastonmuutoksiin liittyvät kysymykset ovatkin erittäin tärkeitä. Ne lienevät nyt maapallomme huolestuttavin ympäristöongelma. Myös kristilliset kirkot ovat yhdessä kantaneet siitä lisääntyvää huolta.

Oma kirkkomme osallistui Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) nimienkeruukampanjaan, jossa kehotettiin eri maiden hallituksia ryhtymään pikaisiin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. KMN on suhtautunut varsin kriittisesti teollisuusmaiden kaavailemiin kasvihuonekaasujen päästöoikeuksilla käytäviin kauppoihin. Järjestelmässä määriteltäisiin kullekin maalle päästökiintiöt, jotka ylittävistä päästöistä voitaisiin käydä kauppaa. Suunnitelmassa on hyvät puolensa. Sillä voitaisiin rajoittaa päästöt yhdessä sovitulle tasolle, ja kehitysmaat saisivat käyttöönsä uusia varoja vastineena myymilleen päästökiintiöille. Kirkot ovat kuitenkin muistuttaneet siitä, että Jumalan luoma ilmakehä ei saa olla kauppatavaraa. Jos tuloksena on, että teollisuusmaat voivat jatkaa vanhaa elämäntapaansa minkään muuttumatta, ja taakka siirtyy kehitysmaille, mennään harhaan. Ympäristöliike on myös pelännyt, että mahdollinen päästökauppa hidastaisi vaihtoehtoisten, uusiutuvien energiamuotojen kehittämistä ja käyttöönottoa. Metsien, hiilidioksiidinielujen, häviämisen pysäyttäminen on tärkeää, koska ne voivat vähentää ilman kasvihuonekaasujen määrää tilanteessa, jossa päästörajoitukset on saatu käyttöön.

Mahdollinen päästökauppa tulee toteuttaa siten, ettei yhteisestä, Jumalan kaikille lahjoittamasta ilmakehästä tehdä rikkaiden omaisuutta, vaan ihmiskunta toteuttaa yhdessä vastuullisen sijaishallitsijan tehtäväänsä. Voimavaroja tulee suunnata energiaa säästävään teknologiaan ja uusiutuvaan energiantuotantoon, joka ei saa aikaan kasvihuonekaasuja.

Luonnon ja sen varojen varjelemisessa onkin tärkeää nähdä sen yhteydet talouselämään, ihmisten yhä suuremman aineellisen hyvinvoinnin tavoitteluun ja kulutukseen. Kirkot ovat muistuttaneet siitä, että tietty elintaso on kylliksi. Globaalissa maailmassa meidän on saatava kaikki maat ja maanosat ponnistelemaan yhteisen hyvän puolesta. Taloudellinen ahdinko kehitysmaissa ei ole omiaan kiinnittämään niiden huomiota ympäristökysymyksiin. Rikkaiden maiden kehitysyhteistyö on olennainen osa ei vain taloudellista oikeudenmukaisuutta vaan myös ympäristövastuutamme.

Olemme kirkossa puhuneet tästä asiasta varsin paljon. Viime syksynä vetosin päättäjiin yhdessä SAK:n puheenjohtajan kanssa, että maamme voisi nostaa kehitysapumäärärahojensa tason edes vähitellen kohti YK:n suositusta, jonka skandinaaviset naapurimaamme ovat jo saavuttaneet ja osin ohittaneetkin. Saimme vetoomuksellemme sittemmin merkittävää tukea eri tahoilta, mm. YK:n yleiskokouksen suomalaiselta puheenjohtajalta Harri Holkerilta. Vetoomukset näyttävät kuitenkin kaikuneen kuuroille korville. Nyt ehdotetussa ensi vuoden budjetissa valtiovarainministeriö esittää samaa prosenttimäärää kuin aiemminkin. Kaikkein köyhimpien asia ei edelleenkään saa suurempaa vastakaikua.

On tunnustettava että myös paljon hyvää kehitystä on tapahtunut ympäristöasioissa. Esimerkiksi yritysmaailmassa on uudella tavalla otettu ympäristöasiat huomion kohteeksi. Kuluttajat ovat alkaneet myös vaatia sitä. Ympäristövastuun kantamisesta on muodostunut selvä kilpailuetu.

Kun kirkko puhuu, odotetaan siltä myös tekoja, totta kai. Miten ovat omat pihamme ja takapihamme hoidetut. On myönnettävä, että kirkon piiristä löytyy monia esimerkkejä kehittymättömästä ympäristövastuusta. Liian paljon on vielä välinpitämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. Kuitenkin kirkolta odotetaan vähintään samaa kuin vastuunsa tuntevilta yrityksiltä, ja ehkä vielä enemmän. Sellaisen tason saavuttaminen ei ole kuitenkaan itsestään selvää eikä siihen päästä ponnisteluitta. Jo lain noudattaminen vaatii nykyaikana aktiivisuutta.

Siksi kirkkohallitus päätti rakentaa kirkolle oman ympäristöjärjestelmän. Seurakunnille haluttiin tehdä toimiva työkalu, joka auttaa niitä kantamaan kunnolla ympäristövastuunsa. Kirkko perusti viime helmikuun lopussa oman ympäristödiplomin, joka noudattaa virallisten laatujärjestelmien periaatteita: Suunnittele, tee, tarkista, korjaa. Rakenne mukailee kansainvälisten ympäristöjärjestelmien ISO 14 001 ja EMAS rakennetta, mutta vaatimukset on sovellettu seurakuntien olosuhteisiin.

Kirkkojen ympäristöjärjestelmille ja -kannanotoille on ollut ominaista, että niissä ympäristökysymykset liitetään oikeudenmukaisuuteen. Niin on myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristödiplomissa. Vaateisiin sisältyykin eettistä sijoittamista, varojen osoittamista kehitysapuun ja lähetystyöhön sekä reilun kaupan tuotteiden suosimista.

Diplomin järjestelmää kehitettäessä oli jo mukana kokeiluseurakuntia, jotka antoivat työryhmälle arvokasta palautetta. Niiden kokemuksista kuullaan myöhemmin tässä seminaarissa. Yksi kokeiluseurakunnista pääsi jo siihen vaiheeseen, että meillä on ilo luovuttaa sille tänään ensimmäinen ympäristödiplomi. Monet muutkin seurakunnat ovat jo ryhtyneet toimenpiteisiin diplomin saamiseksi eli kehittämään omaa ympäristövastuun kantamistaan. Siinä niillä on hyvänä apuna Kirkon ympäristödiplomin käsikirja, joka nimensä mukaisesti helpottaa seurakunnan työtaakkaa. Toivon, että seurakunnille muodostuisi kunnia-asiaksi pitää huolta siitä, että ne kantavat ympäristövastuunsa ja että ne ovat hankkineet Kirkon ympäristödiplomin. Siihen suuntaan rohkaisi diplomia kehitettäessä seurakuntien työntekijöille ja luottamushenkilöille tehty vaikuttajatutkimus. Sen mukaan seurakuntien halutaan olevan esimerkkeinä ympäristökysymyksissä. Sitä mieltä oli yhdeksän kymmenestä kirkon työntekijästä ja luottamushenkilöstä. Vain pieni osa katsoi riittävän, että seurakunnat täyttävät vain minimivaatimukset.

Seurakuntien toivotaan toimivan myös ympäristökysymysten puolestapuhujina. Kaksi kolmesta työntekijästä ja luottamushenkilöstä katsoo, ettei pelkkä seurakunnan oma toiminta ympäristön puolesta riitä, vaan seurakuntien tulisi ottaa myös julkisuudessa kantaa ympäristönsuojelun puolesta. Seurakuntien toivotaan myös toimivan yhteistyössä ympäristöjärjestöjen kanssa. – Tärkeänä pidän myös yhteyksiä julkiseen valtaan ja yritysmaailmaan.