 |
Tuomo Lindgren pastori Harjavalta Sakarian hiljainen ilo vk 525:1,6 Huomenna vietetään Johannes Kastajan syntymäpäivää. Tämä on tarina hänen isästään. Vanha Sakarias istui apaattisena talonsa oven edustalla ja katseli ohikulkevia ihmisiä. Näin hänen päivänsä olivat viime kuukausina kuluneet. Paljon muuhun hänestä ei ollut. Hänestä oli tullut tarpeeton ja ulkopuolinen. Ainakin sellaiseksi hän itsensä tunsi. Ihmiset kohteliaasti vain nyökkäsivät hänelle ja jatkoivat matkaansa. Töihin temppeliin hänellä ei ollut enää asiaa. Myös opettajan tehtävistä hänen täytyi luopua. Sakarias ajatteli monia lapsia, jotka hän oli opettanut lukemaan ja kirjoittamaan. Monet heistä olivat nyt aikuisia ja arvostetuissa tehtävissä. Lapsena he olivat Sakariaan luona piirtäneet harakanvarpaita vahatauluun ja verranneet niitä oikeisiin kirjaimiin. Voi sitä iloa ja innostusta, kun onnistuttiin. Sakarias kaipasi oppilaiden ääniä. Nyt kaikki oli toisin. Hän istui omassa hiljaisessa maailmassaan. Ajatukset viipyivät usein menneessä, mutta oli hänellä muutakin ajateltavaa. Vaimo Elisabet oli raskaana ja vihdoinkin kauan odotettu ja kauan rukoiltu lapsi syntyisi heille. Mutta minkälainen isä hänestä tulisi? Hän oli menettänyt kuulonsa ja puhekykynsä. Mitenkä hän opettaisi pojallensa elämän taidot ja niistä tärkeimmän, Jumalan tuntemisen. Kenenkään kanssa hän ei voinut puhella. Hän oli sidottuna hiljaisuuteen. Joskus hiljaisuus tuntui hyvältä, varsinkin aamuisin. Mutta kun hiljaisuus vain jatkui, se muuttui niin painostavaksi, että siihen tuntui tukehtuvan. Kirjoitustauluista, joita Sakarias oli käyttänyt opettamisessa, tuli nyt erityisen tärkeitä. Niihin hän kirjoitti Elisabetille tärkeimmät asiansa ja ajatuksensa. Toisin kuin useimmat naiset Elisabet osasi lukea. Lapsettomana hänellä oli ollut aikaa kuunnella, kun kylän lapsia opetettiin. Siinä huomaamatta vuosien varrella hän oli itsekin oppinut. Tosin mitä pidemmälle aika oli kulunut, sitä vähemmän Sakariaan tuli enää kirjoitettua. Hiljaisuus vei mukanaan. Mutta yhden lauseen hän kirjoitti aina silloin tällöin tauluun muistutukseksi Elisabetille. Sen hän kirjoitti jälleen tänä aamuna: Pojan nimeksi tulee Johannes. Sakarialla oli ollut enkeli-ilmestys. Jumalallinen kirkkaus ja majesteetti ilmestyi hänelle ja ilmoitti pojan syntymästä. Enkeli oli käskenyt antaa pojalle nimeksi Johannes. Samana hetkenä Sakarias menetti kuulonsa ja puhekykynsä. Jumala, joka on olemuksessaan sanomaton, nimeämätön ja määrittelemätön jätti hänet todella sanattomaksi. Jumala, laittoi pappi-Sakarian hiljaisuuden kouluun. Eipä hän ainakaan päässyt tärvelemään ilmestystään ihmisajatuksin, ihmissanoin. Tuona hiljaisena aikana hän tuli Jumalastaan oppimaan juuri sen, että hänestä ei voi veistää kuvaa puuhun eikä kiveen, mutta ei sitä voi tehdä myöskään sanoin. Sanat auttavat ymmärrystä oikeaan suuntaan, mutta niilläkään ei ole lupa tehdä Jumalasta patsasta. Ulkoinen pakotettu hiljaisuus oli johtamassa häntä syvempään mielen hiljaisuuteen. Kun lapsi oli syntynyt ja hänet oli määrä ympärileikata, talo täyttyi vieraista. Sakarias pysytteli niin syrjässä kuin velvollisuuksiltaan oli mahdollista. Jossakin vaiheessa kuitenkin vieraat tulivat viittilöimään hänelle. Se oli arvattavaa. Ei heidän huitomisessa mitään tolkkua ollut, mutta pojan nimeä he eivät tietenkään voineet hyväksyä. Eihän heidän suvussaan ollut ketään Johannesta. Niinpä Sakarias pyysi vahataulun ja kirjoitti siihen kaikkien nähden sen nimen, jonka enkeli oli ilmoittanut: Johannes. Yksi sana koko yhdeksän kuukauden hiljaisuuden jälkeen tiivisti kaiken oleellisen: Johannes. Se tarkoittaa, Jumala on armollinen. Olen kuullut sanottavan, että kaikki merkittävät sanat ovat hiljaisuuden reunustamia. Kun tätä sanaa reunusti yhdeksän kuukauden hiljaisuus, voi uskoa, että siihen sisältyy kaikki, paljon enemmän kuin elämän aikana ymmärtää. Jumala on armollinen. Rukoilemme: Pyhä Jumala, jota katseemme ei tavoita, jonka suuruutta sanoin ei voi kuvata, anna meidän yhä uudestaan nähdä, kuinka sinun armosi täyttää kaiken. |
||