|
Kirkon tutkimuskeskus - Kirkon etusivu |
Edellinen sivu | Sisältö | Seuraava sivu
XVI KIRKOLLISET HERÄTYSLIIKKEET JA JÄRJESTÖT
XVI KIRKOLLISET HERÄTYSLIIKKEET JA JÄRJESTÖT
 |
Herätysliikkeillä on edelleen vankka kannatus maassamme. Herätysliikkeiden kesäjuhlat ovat yksi merkki liikkeiden elinvoimaisuudesta. Kesällä 1999 ne keräsivät yhteensä noin 150 000 vierasta. |
|
Vaikka joissakin seurakunnissa herätysliikkeiden toiminta on hiipunut, liikkeet ovat kuitenkin samanaikaisesti levittäytyneet yhä uusille alueille. Vankimpia kannatusalueita ovat liikkeiden perinteiset levinneisyysalueet. |
|
Maantieteellisesti kattavinta oli Kansanlähetyksen toiminta. Vuonna 1999 sillä oli toimintaa lähes kolmessa seurakunnassa neljästä. Seuraavaksi kattavinta oli evankelisuuden ja vanhoillislestadiolaisuuden toiminta. |
|
Kirkolliset järjestöt ja säätiöt hoitavat monia kirkon elämän kannalta keskeisiä tehtäviä. Niiden palveluksessa oli vuoden 1999 lopussa noin 3 200 työntekijää. |
Herätysliikkeillä on vahva jalansija suomalaisessa kirkollisessa elämässä. Maassamme vaikuttavien perinteisten herätysliikkeiden ja uuspietististen liikkeiden lisäksi niin sanottu karismaattinen liike on viime vuosikymmenien aikana levinnyt useisiin seurakuntiin.
Pohjois-Ruotsissa 1800-luvulla toimineen papin, Lars Levi Laestadiuksen julistuksesta alkunsa saanut lestadiolaisuus on jakaantunut lukuisiin haaroihin. Päähaaroista suurin on vanhoillislestadiolaisuus, joka puolestaan on jakautunut eri suuntauksiin. Vanhoillislestadiolaisuudella oli vuonna 1999 toimintaa kahdessa seurakunnassa kolmesta (67 %). Kuukausittaista toiminta oli joka kolmannessa seurakunnassa. Liikkeen vankinta kannatusaluetta oli edelleen selkeästi Pohjois-Suomi. Oulun hiippakunnan seurakunnista ainoastaan 3 %:ssa ei ollut lainkaan vanhoillislestadiolaisten toimintaa vuonna 1999 ja 88 %:ssa sitä oli vähintään kerran kuussa. Toiseksi eniten vanhoillislestadiolaisuus oli levinnyt Lapuan hiippakuntaan.
Kirkon tutkimuskeskuksen tekemän Seurakuntien vaikuttajakysely 2/1999:n mukaan 4 % seurakunnan työntekijöistä ja 5 % luottamushenkilöistä katsoi kuuluvansa vanhoillislestadiolaisuuteen, mikä on varsin vähän liikkeen levinneisyyteen verrattuna. Lisäksi 3 %:lla oli ajattelussaan vanhoillislestadiolaisia vaikutteita. Valtaosa liikkeen läheiseksi kokevista työntekijöistä ja luottamushenkilöistä asui Oulun hiippakunnan alueella.
Vanhoillislestadiolaisuuden enemmistösuuntauksen kattojärjestö on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK). Sen palveluksessa oli 33 työntekijää vuoden 1999 lopussa. Järjestön keskeiset toimintamuodot olivat ulko- ja sisälähetystyö, lapsi- ja nuorisotyö sekä julkaisu- ja kustannustoiminta. Vuosittain järjestettävät Suviseurat olivat yksi Suomen suurimmista kesätapahtumista ja suurin hengellinen tapahtuma. Kesällä 1999 Petäjävedellä järjestetyt Suviseurat keräsivät noin 70 000 osallistujaa.
Vanhoillislestadiolaisuudessa syntyi 1960-luvun alussa kiista luterilaisen tunnustuksen tulkinnasta. Liikkeen pääsuunnasta eli SRK-lestadiolaisuudesta erkaantui ryhmä, jota on julkaisunsa mukaan nimitetty Elämän sanan ryhmäksi ja myös "pappislinjaksi". Ryhmällä oli jonkin verran toimintaa lähinnä Pohjois-Suomessa.
Uusheräys syntyi protestina lestadiolaisuuden väljentymistä vastaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tahdottiin palata ensimmäisen herätyksen aikaan ja korostettiin yksilöllistä kääntymystä, uutta heräystä. Uusheräys on alusta alkaen ollut kirkollisesti avoin lestadiolaisuuden haara, joka on osallistunut aktiivisesti muun muassa kirkon lähetystyöhön. Uusheräyksellä oli vuonna 1999 kuukausittaista toimintaa 5 %:ssa ja satunnaisempaa toimintaa 9 %:ssa seurakunnista. Toiminnan painopiste oli Oulun hiippakunnassa, jossa liikkeellä oli toimintaa 40 %:ssa seurakunnista. Uusheräyksen keskusjärjestö, Lestadiolaisten Lähetysyhdistysten Keskusliiton nimi muuttui helmikuusta 2000 alkaen Lestadiolainen Uusheräys ry:ksi. Sen keskeiset toimintamuodot olivat julistus- ja julkaisutoiminta sekä lähetystyön tekeminen ja tukeminen.
Ruotsin länsilestadiolaisuus eli esikoislestadiolaisuus levisi Suomeen vuodesta 1902 alkaen. Sillä oli vuonna 1999 toimintaa joka viidennessä seurakunnassa (22 %). Esikoislestadiolaisuus vaikutti voimakkaimmin Tampereen hiippakunnassa. Esikoislestadiolaisuuden toimesta on julkaistu useita Laestadiuksen teoksia. Esikoislestadiolaisuudelle ominaisena on pidetty askeettista elämäntapaa. Esikoislestadiolaisten keskusrukoushuone valmistui vuonna 1996 Lahteen. Esikoislestadiolaiset ry:n pääasialliset toimintamuodot olivat sisä- ja ulkolähetys sekä julkaisutoiminta.
Rauhan Sanan liike eli niin sanottu pikkuesikoisuus syntyi vanhoillislestadiolaisuuden piirissä kiistasta, joka liittyi Amerikan-suhteiden hoitamiseen 1930-luvulla. Rauhan Sanan lestadiolaisuudella oli vuonna 1999 toimintaa joka viidennessä seurakunnassa (21 %). Sen vankinta kannatusaluetta oli Oulun hiippakunta, jossa sillä oli toimintaa 59 %:ssa seurakunnista. Oulun hiippakunnan ohella Rauhan Sanalla oli muita alueita enemmän toimintaa Porvoon hiippakunnassa. Rauhan Sanan liikkeen toimintaa koordinoi Lähetysyhdistys Rauhan Sana ja ruotsinkielinen rinnakkaisjärjestö Laestadiernas Fridsföreningars Förbund.
4 % seurakuntien työntekijöistä ja 3 % luottamushenkilöistä katsoi kuuluvansa johonkin muuhun lestadiolaisuuden suuntaan kuin vanhoillislestadiolaisuuteen. Lisäksi 5 % työntekijöistä ja 3 % luottamushenkilöistä koki ajattelussaan olevan vaikutteita muusta lestadiolaissuunnasta.
Kartta 1. Vanhoillislestadiolaisuuden levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta11.gif
Kartta 2. Uusheräyksen levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta12.gif
Kartta 3. Esikoislestadiolaisuuden levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta13.gif
Kartta 4. Rauhan Sanan levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta14.gif
Kuvio 39. Seurakuntien työntekijöiden ja luottamushenkilöiden
hengellinen tausta. Seurakuntien vaikuttajakysely 2/1999, N=1 370.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/39.gif
Kuvio 40. Herätysliikkeiden toiminta seurakuntien alueella vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/40.gif
Herännäisyydellä oli vuonna 1999 toimintaa lähes kahdessa kolmesta Suomen seurakunnasta (61 %). Sen vankinta kannatusaluetta olivat edelleen Pohjanmaa, Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala. Sillä oli vuonna 1999 eniten kuukausittaista toimintaa Kuopion (52 % seurakunnista), Oulun (50 %) ja Lapuan (35 %) hiippakunnissa. Vähäisintä liikkeen toiminta oli Porvoon hiippakunnan ja Turun arkkihiippakunnan alueilla.
Eri herätysliikkeistä herännäisyys toimi eniten yhteistyössä paikallisseurakuntien työntekijöiden kanssa. Vuonna 1999 lähes joka toisessa (40 %) seurakunnassa papit osallistuivat säännöllisesti herännäistilaisuuksiin, mikä oli enemmän kuin minkään muun liikkeen tai järjestön tilaisuuksiin. Lisäksi 30 %:ssa seurakunnista papit osallistuivat herännäistilaisuuksiin silloin tällöin. Yhteistoiminnan taustalla vaikuttanee se, että eri herätysliikkeistä juuri herännäisyys on vaikuttanut eniten Suomen papistoon, jolloin liikkeellä on luontevat yhteydet paikallisseurakuntiin. Erityisesti Kuopion hiippakunnassa papeilla oli runsaasti yhteyksiä herännäisyyteen: ainoastaan 6 %:ssa seurakunnista yksikään pappi ei vuonna 1999 osallistunut herännäistilaisuuksiin.
Puolet seurakuntien työntekijöistä ja reilu neljännes luottamushenkilöistä koki ajattelussaan olevan vähintään vaikutteita herännäisyydestä. Varsinaisesti liikkeeseen katsoi kuuluvansa joka viides työntekijöistä ja joka kymmenes luottamushenkilöistä.
Herännäisyyden keskusyhdistys on Herättäjä-Yhdistys, jonka palveluksessa oli vuoden 1999 lopulla 22 työntekijää. Yhdistyksen keskeisiä toimintamuotoja olivat seuratoiminta, herättäjänpäivät ja Herättäjäjuhlat. Yhdistys järjesti nuorille valtakunnallisia tapahtumia ja rippikouluja sekä tuki nuorten kotiseuratoimintaa. Lisäksi yhdistys mm. tuki kahdeksan herännäisopiston toimintaa ja veljeskirkkojen työtä suomensukuisten kansojen keskuudessa sekä harjoitti julkaisutoimintaa. Yhdistyksellä oli 167 paikallisosastoa.
Evankelisella herätysliikkeellä oli vuonna 1999 toimintaa kahdessa kolmesta (68 %) Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnasta. Kuukausittaista toimintaa sillä oli 37 %:ssa seurakunnista - useammassa kuin millään muulla herätysliikkeellä. Evankelisuuden vahvinta kannatusaluetta olivat Etelä- ja Keski-Pohjanmaa ja Varsinais-Suomi. Sillä oli vähintään kerran kuussa toimintaa 61 %:ssa Lapuan ja 44 %:ssa Turun arkkihiippakunnan seurakunnista. Vähäisintä toiminta oli Kuopion hiippakunnan alueella, jossa kuukausittaista toimintaa oli vain 16 %:ssa seurakunnista.
Evankelisella herätysliikkeellä oli erityisesti Lapuan hiippakunnassa kiinteät suhteet paikallisseurakuntiin. Lähes kaikki Lapuan hiippakunnan seurakunnat antoivat kokoustilojaan evankelisten käyttöön ja lähes kahdessa kolmesta (61 %) seurakunnasta papit osallistuivat säännöllisesti evankelisten tilaisuuksiin, lähes kaikissa muissakin silloin tällöin. Ainoastaan 7 %:ssa Lapuan hiippakunnan seurakunnista papit eivät vuonna 1999 osallistuneet liikkeen tilaisuuksiin.
Seurakuntien työntekijöistä 15 % ja luottamushenkilöistä 27 % kuului evankeliseen liikkeeseen. Lisäksi työntekijöistä 25 % ja luottamushenkilöistä 18 % koki ajattelussaan olevan vaikutteita evankelisuudesta. Luottamushenkilöt lukeutuivat evankelisuuteen useammin kuin mihinkään muuhun herätysliikkeeseen.
Evankelinen liike panosti kertomuskaudella voimakkaasti nuoriso- ja opiskelijatyöhön. Vuonna 1993 alkanut evankelisen liikkeen laulukirjan uudistustyö saatiin päätökseen ja kesällä 1999 liikkeessä otettiin käyttöön uudistunut Siionin kannel. Ensimmäinen Siionin kannel ilmestyi vuonna 1874.
Evankelisuuden kattojärjestö, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY) kävi keväällä 1999 rajua sisäistä keskustelua, johon myös julkisuus ja liikkeen ulkopuoliset tahot osallistuivat. Se lähti liikkeelle SLEYn johtokunnan tekemistä saneerauspäätöksistä, joiden taustalla nähtiin teologisia linjaerimieleisyyksiä. Johtokunta päätti kokouksessaan erottaa neljätoista järjestön työntekijää taloudellisista syistä. Irtisanomisia seurasi laaja keskustelu muun muassa liikkeen kirkko- ja seurakuntasuhteista ja liikkeen suhtautumisesta naispappeuteen. Tapahtumat johtivat ylimääräiseen jäsenkokoukseen ja samoin lähes tuhannen hengen jäsenkokoukseen, jossa yhdistyksen johtokunta yhtä jäsentä lukuun ottamatta vaihtui.
SLEYn palveluksessa oli vuoden 1999 lopulla 123 työntekijää. Järjestön keskeiset toimintamuodot olivat ulkolähetystyö, kotimaassa tehtävä julistus- ja opetustoiminta, evankelioiminen, lapsi-, nuoriso- ja opiskelijatoiminta, kansanopistotyö ja kristillinen kustannustoiminta oman kustannusyhtiön (SLEY-Kirjat) välityksellä. Järjestöllä oli vuonna 1999 kaikkiaan 331 paikallisyhdistystä, enemmän kuin millään muulla kristillisellä järjestöllä.
SLEY ja evankelisuuden ruotsinkielinen kattojärjestö Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland (SLEF) olivat kirkon virallisia lähetysjärjestöjä. Järjestöt viettivät vuonna 1998 yhteistä 125-vuotisjuhlaa.
Kartta 5. Herännäisyyden levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta21.gif
Kartta 6. Evankelisuuden levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta22.gif
Kartta 7. Rukoilevaisuuden levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta23.gif
Maamme vanhimman yhä toimivan herätysliikkeen, rukoilevaisuuden toiminta rajoittui lähinnä Satakuntaan ja Varsinais-Suomen pohjoisimpaan osaan. Sillä oli vuonna 1999 toimintaa ainoastaan 7 %:ssa Suomen seurakunnista. Toiminta rajoittui lähes yksinomaan Turun arkkihiippakuntaan. Kuukausittaista toimintaa rukoilevaisuudella oli sielläkin kuitenkin vain 9 %:ssa seurakunnista.
3 % seurakuntien työntekijöistä ja 7 % luottamushenkilöistä koki kuuluvansa vähintään jossain määrin rukoilevaisuuteen. Lisäksi joka kymmenennen ajattelussa oli rukoilevaisvaikutteita.
Rukoilevaisuudelle ovat tunnusomaisia pitkät polvirukoukset ja pitäytyminen vanhoihin, 1700-luvulta peräisin oleviin laulu-, virsi- ja hartauskirjoihin. Rukoilevaisuus jakaantui kahtia 1980-luvulla muun muassa naispappeuskiistojen vuoksi. Rukoilevaisperintöä jatkavat Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys ja Eurajoen kristillisen opiston toimintaa tukeva Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys.
Perinteisten herätysliikkeiden ohella uudemmilla herätysliikkeillä on vahva kannatus Suomessa. Sotien jälkeen syntynyt uuspietismi eli ns. viides herätysliike on perinteisiin herätysliikkeisiin verrattuna nuori ilmiö. Uuspietistisille liikkeille on ominaista henkilökohtaisen uskonratkaisun ja parannuksenteon korostaminen. Uuspietistiset liikkeet ovat levinneet kattavasti koko Suomeen. Niiden vankinta kannatusaluetta ovat Mikkelin ja Kuopion hiippakunnat, joissa uuspietistisillä liikkeillä on toimintaa jokseenkin joka seurakunnassa. Uudempi ilmiö, niin sanottu karismaattinen liike, on niin ikään vakiinnuttanut asemansa Suomessa.
Kansanlähetyksen toiminta oli eri herätysliikkeistä maantieteellisesti kaikkein kattavinta. Liike on levinnyt Porvoon hiippakuntaa lukuun ottamatta vahvasti kaikkiin hiippakuntiin. Vuonna 1999 sillä oli toimintaa lähes kolmessa seurakunnassa neljästä (72 %). Vähintään kerran kuukaudessa toimintaa oli 28 %:ssa seurakunnista. Kansanlähetyksen vankinta kannatusaluetta olivat Mikkelin ja Kuopion hiippakunnat, joissa sillä oli vuonna 1999 toimintaa useammassa kuin yhdeksässä seurakunnassa kymmenestä. Kansanlähetyksellä oli vähintään kerran kuussa toimintaa lähes joka toisessa Mikkelin, Kuopion ja Lapuan hiippakuntien seurakunnissa.
7 % seurakuntien työntekijöistä ja 13 % luottamushenkilöistä katsoi kuuluvansa Kansanlähetykseen. Lisäksi 17 % työntekijöistä ja 14 % luottamushenkilöistä koki ajattelussaan olevan vaikutteita Kansanlähetyksestä.
Kansanlähetys oli kertomuskaudella kirkollisen median otsikoissa pääsihteeri Timo Rämän pyydettyä kesällä 1999 Kansanlähetyksen Nuorten Kesä 99 -tapahtumassa anteeksi järjestön piirissä esiintynyttä hengellistä väkivaltaa. Hengellisen väkivallan käyttö ei Rämän mukaan rajoittunut järjestön kuohuviin alkuvaiheisiin 1960-luvulla, vaan sitä esiintyi nykyäänkin. Erityisen suuri hengellisen väkivallan vaara on toimittaessa nuorten parissa. Anteeksipyyntö otettiin julkisuudessa vastaan myönteisesti.
Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen (SEKL) palveluksessa oli vuoden 1999 lopussa 201 työntekijää, joista noin puolet oli lähetystyössä. SEKL oli yksi kirkon virallisista lähetysjärjestöistä. Sen toiminnan painopisteitä olivat lähetys- ja evankelioimistyö, lapsi-, nuoriso- ja perhetyö sekä julkaisu- ja kustannustoiminta ja materiaalipalvelu.
Suomen Raamattuopistolla oli toimintaa 44 %:ssa seurakunnista. Vähintään kerran kuukaudessa toimintaa oli 6 %:ssa seurakunnista ja harvemmin 38 %:ssa. Toiminta oli keskittynyt voimakkaimmin Kuopion (toimintaa 71 %:ssa seurakunnista) ja Mikkelin (62 %) hiippakuntiin. Raamattuopiston pääasialliset toimintamuodot olivat koulutustoiminta, kuten raamattuopetus Avoimessa raamattukoulussa ja nuorten peruskursseilla, evankelioimistyö seurakunnissa ja yhdessä niiden kanssa sekä kurssi- ja leiritoiminta. Suomen Raamattuopiston säätiön palveluksessa oli vuoden 1999 lopussa 49 työntekijää.
9 % seurakuntien työntekijöistä ja 6 % luottamushenkilöistä katsoi kuuluvansa Suomen Raamattuopistoon. Lisäksi 17 %:lla työntekijöistä ja 13 %:lla luottamushenkilöistä oli ajattelussaan vaikutteita liikkeestä.
Suomen Evankelisluterilaiseen Opiskelija- ja Koululaislähetykseen lukeutui 5 % seurakuntien työntekijöistä. Lisäksi joka kymmenes koki ajattelussaan olevan vaikutteita liikkeestä. Luottamushenkilöistä liikkeen läheiseksi kokevia oli hieman vähemmän.
Kansan Raamattuseuralla oli vuonna 1999 toimintaa joka toisessa seurakunnassa. 8 %:ssa seurakunnista toimintaa oli vähintään kerran kuukaudessa ja 43 %:ssa harvemmin, mutta vähintään kerran vuodessa. Vankinta kannatus oli Mikkelin hiippakunnassa, jossa 89 %:ssa seurakunnista oli Kansan Raamattuseuran toimintaa. Kuopion hiippakunnassa toimintaa oli 80 %:ssa seurakunnista.
Joka kymmenes seurakuntien työntekijöistä ja luottamushenkilöistä kuului Kansan Raamattuseuraan. Lisäksi 28 %:lla työntekijöistä ja 17 %:lla luottamushenkilöistä oli ajattelussaan vaikutteita Kansan Raamattuseurasta.
Kansan Raamattuseuran Säätiön palveluksessa oli vuoden 1999 lopussa 106 työntekijää. Pääasialliset toimintamuodot olivat julistus, koulutus, nuoriso- ja opiskelijatyö, kustannustoiminta ja toimintakeskusten ylläpito. Vuonna 1995 käynnistetty Kristuskeskeisen toipumistyön (Krito) toiminta jatkui kertomuskaudella.
Kartta 8. Kansanlähetyksen levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta31.gif
Kartta 9. Kansan Raamattuseuran levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta32.gif
Kartta 10. Suomen Raamattuopiston levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta33.gif
Kartta 11. Karismaattisen liikkeen levinneisyys vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/kartta34.gif
Niin sanottu karismaattinen liike on levinnyt 1970-luvulta alkaen yhä useampiin seurakuntiin. Karismaattiselle liikkeelle on ominaista Pyhän Hengen lahjojen, kuten sairaiden parantamisen, profetoimisen ja kielillä puhumisen, korostaminen. Parinkymmenen vuoden aikana liike on vakiinnuttanut paikkansa luterilaisen kirkon hengellisten liikkeiden joukossa. Sillä oli vuonna 1999 toimintaa 37 %:ssa seurakunnista. Kuukausittaista toiminta oli 11 %:ssa seurakunnista. Kattavimmin liike oli levinnyt Helsingin ja Tampereen hiippakuntiin, joissa sillä oli kuukausittaista toimintaa joka viidennessä seurakunnassa. Erityisesti Sanan ja rukouksen illat olivat suosittuja. Kaikkiaan puolet seurakunnista (52 %) järjesti niitä vuonna 1999. Järjestetyissä 2 200 illassa oli yhteensä 134 000 osallistujaa.
Kokonaisuudessaan karismaattinen liike oli eri herätysliikkeistä kaikkein selvimmin keskittynyt kaupunkeihin. Maaseudulla sen toiminta oli vähäisempää. Karismaattisuuden löyhänä kattojärjestönä toimii Hengen uudistus kirkossamme ry.
7 % seurakuntien työntekijöistä ja 3 % luottamushenkilöistä katsoi kuuluvansa karismaattiseen liikkeeseen. 14 %:lla työntekijöistä ja 6 %:lla luottamushenkilöistä oli ajattelussaan vaikutteita liikkeestä.
Nokialla järjestetyt karismaattiset Sanan ja rukouksen illat herättivät runsaasti julkista keskustelua erityisesti kertomuskauden loppupuolella. Keskustelu johti Nokian seurakunnan ylimääräiseen piispantarkastukseen kesäkuussa 2000.
Taizé on ekumeeninen rukoushiljaisuuden yhteisö Ranskassa. Taizén yhteisön perusti veli Roger vuonna 1940. Useat, erityisesti nuoret suomalaiset ovat vuosien varrella vierailleet yhteisössä, mitä kautta yhteisön ajatukset ovat levinneet myös Suomeen. Vuonna 1999 Taizé-liikkeen toimintaa oli 8 %:ssa seurakunnista. 5 % seurakuntien työntekijöistä katsoi kuuluvansa vähintään jossain määrin taizélaisuuteen. Lisäksi joka neljännen (24 %) ajattelussa oli siitä vaikutteita. Sen sijaan hyvin harva luottamushenkilö oli saanut taizélaisia vaikutteita.
Hiljaisuuden Ystävät järjesti retriittejä, retriitinohjaajakoulutusta ja muuta toimintaa, jonka tarkoituksena on johdattaa hiljentymiseen, raamattumietiskelyyn, sisäiseen rukoukseen ja siihen kristillisen teologian perinteeseen, josta nämä nousevat. Monet seurakuntien työntekijät kokivat hiljaisuuden liikkeen läheiseksi. Siihen kuuluvia oli 12 % ja niitä, joiden ajattelussa oli vaikutteita liikkeestä, oli 27 %. Luottamushenkilöistä 1 % katsoi kuuluvansa Hiljaisuuden Ystäviin ja 14 %:lla oli ajattelussaan vaikutteita liikkeestä.
Kuuluminen johonkin herätysliikkeeseen ei sulkenut pois sitä, että yksilö saattoi kokea kuuluvansa myös johonkin toiseen liikkeeseen. Erityisesti Kansanlähetyksen, Suomen Raamattuopiston, Opiskelija- ja Koululaislähetyksen sekä jossain määrin evankelisuuden ja rukoilevaisuuden vaikutteet yhdistyivät usein toisiinsa. Niin ikään eri lestadiolaisuussuuntien vaikutteet yhdistyivät usein.
Herätysliikkeet kannanottajina
Herätysliikkeet syntyivät protestiliikkeinä, mutta ne ovat kuitenkin kirkollistuneet ja integroituneet osaksi kansankirkkoa. Herätysliikkeiden ja kansankirkon väliset suhteet ovat tätä nykyä varsin hyvät. Silti edelleen herätysliikkeet ovat ottaneet kriittisen kannan joihinkin kirkon tekemiin päätöksiin. Kertomuskaudella erityisesti luterilaisten ja katolisten allekirjoittama Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista herätti kritiikkiä joidenkin liikkeiden piirissä. Kaksitoista kristillistä järjestöä, mukana mm. SLEY, Kansanlähetys ja Suomen Raamattuopisto, vetosi keväällä 1998 kirkolliskokousedustajiin, jotta nämä eivät hyväksyisi julistusta.
Naispappeus herätti edelleen joidenkin herätysliikkeiden keskuudessa vastustusta. Eri herätysliikkeisiin kuuluvien seurakuntien työntekijöiden suhtautumisesta naispappeuteen kerrotaan luvussa XIII Henkilöstö.
Kirkolliset järjestöt ja säätiöt ovat vakiintuneet osaksi suomalaista kirkollista elämää. Ne hoitavat monia kirkon elämän kannalta keskeisiä tehtäviä, kuten lähetystyötä, diakoniatyötä, evankelioimistyötä, lapsi- ja nuorisotyötä ja kustannustoimintaa. Kirkollisilla järjestöillä on myös keskeinen tehtävä kirkon työntekijöiden koulutuksessa.
Kirkko puolestaan tukee järjestöjä monin tavoin. Vuonna 1999 seurakunnat tukivat pelkästään kirkon virallisia lähetysjärjestöjä 188 miljoonalla markalla. Kirkkohallitus tuki kristillisiä järjestöjä ja diakonialaitoksia vuonna 1999 noin 4 miljoonalla markalla. Seurakunnat tukivat useita järjestöjä avustuksin ja kolehdein. Lisäksi seurakunnat antoivat usein maksutta tilojaan järjestöjen käyttöön.
Kirkollisten järjestöjen palveluksessa oli vuoden 1999 lopulla noin 3 200 työntekijää. Määrä oli pienentynyt edellisen kertomuskauden lopusta noin neljänneksen. Tämän taustalla oli muun muassa lähetystyöntekijöiden määrän väheneminen ja se, että Helsingin Diakonissalaitoksen säätiön kaikki terveydenhuollon palvelut siirrettiin osakeyhtiömuotoiseksi, Diacor terveyspalvelut Oy:n toiminnaksi.
Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla oli seitsemän virallista lähetysjärjestöä. Niiden palveluksessa oli vuoden 1999 lopussa kaikkiaan 859 päätoimista työntekijää. Työntekijöiden määrä väheni kertomuskaudella. Lähetysjärjestöistä kerrotaan lähemmin luvussa VIII Lähetystyö.
Suomessa toimii kirkon virallisten lähetysjärjestöjen ohella useita muita lähetys- ja evankelioimistyötä tekeviä järjestöjä. Näiden palveluksessa oli vuoden 1999 lopulla kaikkiaan noin 275 päätoimista työntekijää.
Diakonia- ja sosiaalialan järjestöt olivat työntekijämäärältään järjestökentän suurin ryhmä. Ne työllistivät vuonna 1999 noin 1 700 henkeä. Nämä järjestöt toimivat yleensä melko itsenäisesti ja irrallaan paikallisseurakunnista. Joillakin niistä on jopa kiinteämmät siteet valtion ja kunnan viranomaisiin kuin seurakuntiin. Niiden toiminta keskittyy pääosin hoito- ja palvelulaitoksiin sekä oppilaitoksiin.
Kirkollisten nuoriso-, kasvatus- ja kulttuurialan järjestöjen palveluksessa oli vuonna 1999 kaikkiaan noin 330 työntekijää. Näille järjestöille kirkko on uskonut muun muassa erilaisia lapsi- ja nuorisotyön kehittämiseen, materiaalin tuottamiseen ja jatkokoulutukseen liittyviä tehtäviä.
Valtakunnallisia keskusjärjestöjä olivat Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto (SKSK) ja Församlingsförbundet. SKSK on luterilaisten seurakuntien ja kristillisten järjestöjen keskusjärjestö, joka on tullut tunnetuksi seurakuntatyön kehittäjänä Suomessa. Se mm. ylläpitää Kristillistä opintokeskusta, järjestää vuosittain Yhteisvastuukeräyksen ja kahden vuoden välein pidettävät Kirkkopäivät. Kirkkopäivät pidettiin vuonna 1997 Lappeenrannassa ja Viipurissa ja vuonna 1999 Porissa. Kirkkopäivät ovat merkittävä kirkollis-yhteiskunnallinen keskustelufoorumi.
SKSK muodosti vuonna 1996 yhdessä koulutus-, sosiaali- ja terveysalan palvelutoimintaa järjestävän Suomen Kirkon Sisälähetysseuran kanssa palvelukokonaisuuden nimeltä Kirkkopalvelut. Suomen Kirkon Sisälähetysseura on ennen kaikkea diakoniajärjestö, jolla on merkittävä asema kirkollisessa koulutuksessa. Integraatiossa molemmat järjestöt säilyttivät juridisen ja taloudellisen itsenäisyytensä.
Seurakunnilla oli yhteistoimintaa myös monien ei-kirkollisten järjestöjen ja seurojen kanssa. Lähes kaikilla seurakunnilla oli jonkinlaista yhteistoimintaa veteraani- ja eläkejärjestöjen kanssa. Vähintään kolmella seurakunnalla neljästä oli toimintaa urheiluseurojen, Suomen Punaisen Ristin, Mannerheimin Lastensuojeluliiton, vammaisjärjestöjen sekä Lions- ja Rotary-järjestöjen kanssa. Lähes yhtä monet seurakunnat olivat yhteistyössä maatalous-, maanpuolustus- ja reserviläisjärjestöjen sekä työttömien toimikuntien tai vastaavien kanssa.
Kuvio 41. Seurakuntien yhteistoiminta muiden kuin kristillisten järjestöjen
kanssa vuonna 1999.
http://www.evl.fi/kkh/ktk/kertomus96-99/41.gif
 |
Herätysliikkeet ovat arvokas voimavara kirkossamme myös tulevaisuudessa. Herätysliikkeen toiminta tulee nähdä seurakunnissa niiden toimintaa rikastuttavana. Yhteistyön tulisi voida hyödyttää molempia osapuolia. |
|
Yhteen hengelliseen liikkeeseen kuuluminen ei välttämättä sulje pois sitä, että kokisi jonkin toisenkin liikkeen läheiseksi. Monet kokevat läheisyyttä useaan liikkeeseen. Tämä on yksi liikkeiden voimavara - vahva sitoutuminen ei kiehdo kaikkia. Seurakunnissa tulee nähdä se, ettei sitoutuminen johonkin liikkeeseen myöskään sulje pois sitä, että voisi olla sitoutunut myös seurakuntaan. |
|
Yhteistyö kuntien ja erilaisten ei-kirkollisten kansalaisjärjestöjen kanssa on vakiintunut osaksi seurakuntien toimintaa. Tämä toiminta avaa seurakunnille uusia mahdollisuuksia. Näitä yhteistyön muotoja olisi edelleen kehitettävä niin, että ne tukisivat mahdollisimman hyvin eri osapuolien tavoitteita. |
Sisällölliset tiedustelut ja kommentit: Kirkon tutkimuskeskus
