HINDULAISUUS OPETUKSEN HAASTEENA 

Monipuolisempia näkökulmia hindulaisuuteen

Klassisesta kirjallisuudesta liikkeelle lähtenyt tutkimus- ja opetusperinne on väistämättä tullut painottaneeksi intialaisen uskonnollisuuden filosofista traditiota. Tämän kääntöpuolena kansanuskonnon myöhemmin muovautuneet piirteet ovat jääneet vähäisemmälle huomiolle. Ristiriita syntyy, koska uskonto näkyy Intiassa aina ensimmäiseksi värikkäinä kuvina, temppeleinä, palvonnallisina ja taikauskoisinakin käytäntöinä — sellaisena, kuin se on läsnä ihmisten arjessa. Haluaisinkin siksi antaa uusia virikkeitä hindulaisuuden opetukseen oikomalla joitakin fraaseja ja valottamalla hindulaista uskoa käytännön näkökulmasta.
(Alkuun)
Hindulaisuus lienee suurista maailmanuskonnoista vaikein opetettava, koska se on niin monikerroksinen ja sisältää monia, keskenään ristiriitaisiakin aineksia. Toisaalta koko  ”hindulaisuuden” olemassaolon voisi hyvin perustein kiistää — esimerkiksi Intian sadat miljoonat kastittomat (dalit) tai heimolaiset (adivasi) eivät ole varsinaisesti hinduja, vaikka heidät sellaisiksi virallisesti lasketaankin. Myös Intian pienemmät traditiot, jainalaisuus ja sikhismi, ovat aina vaarassa jäädä hindulaisuuden varjoon. Usein itse hindulaisuus tulee esitetyksi brahmanin ja atmanin identiteettiä painottavan advaita-filosofian mukaisesti: Radhakrishnanin ja muiden oppineiden uushindulaisten käsitys sisäisen jumaluuden realisaatiosta hindulaisuuden varsinaisena olemuksena näyttääkin tulleen länsimaissa liian hyvin omaksutuksi.

Ei liene tavatonta, että jotkut opettajat ovat kokeneet hindulaisuuden aiheena vaikeaksi ja jopa vaaralliseksi, koska hindulaisen filosofian on pelätty kiehtovan oppilaita. Heille haluaisin sanoa seuraavaa: Klassinen hindulaisuus on sitoutunut monessakin mielessä Intian maaperään, eikä sitä siksi voi varsinaisesti edes harjoittaa Intian maaperän ulkopuolella. Hinduksi synnytään, ei käännytä. Hindulaisuus — kuten muutkin uskonnot — tulee esittää kaikessa laajuudessaan. Klassisessa muodossaan esitettynä se epäilemättä pysyy etäisenä traditiona, vaikka opetus pyrkisikin sen ymmärtämiseen, millaiselta maailma näyttää hindun silmin.

Entäpä sitten ne hindulaispohjaiset virtaukset, meditaatiotekniikat, jooga ja guruliikkeet, joita on Suomessakin tarjolla? Ajateltaessa asiaa Intian näkökulmasta nämä ovat useimmiten irtautuneet alkuperäisestä kontekstistaan. Siksi kaikista paras rokotus kaiken tällaisen kritiikitöntä omaksumista vastaan on asianmukainen informaatio, joka jäsentää nämä virtaukset alkuperäiseen kontekstiinsa. Uskoisin, jos näkee eri kulttuurien ja uskontojen aidon erilaisuuden, on ainakin piirun verran vaikeampaa koota maailmankatsomusta postmodernilla ”valintamyymälämentaliteetilla”.

Yleensäkin ottaen maailmanuskontojen opetukseen tulee panostaa, koska entistä useammat oppilaat tulevat kohtaamaan uskontoja maamme rajojen ulkopuolella, toki kasvavassa määrin myös sisäpuolella. Maailmassamme on käynnissä kaksisuuntainen trendi: yhtäältä tapahtuu globalisaatiota, maailma pienenee, mutta toisaalta Amerikka-vetoisen yhdenmukaistumisen rinnalla tapahtuu lokalisaatiota, paikalliskulttuurien nousua. Jälkimmäisessä prosessissa uskonnoilla on keskeinen osuus.

Uskonnonopetus voi maailman myllerryksen keskellä auttaa monin tavoin: Se voi valmentaa nuoria globaaliin selviytymiseen ja kasvattaa siten uutta aidon kansainvälisesti ajattelevaa sukupolvea. Ennen kaikkea se voi kyseenalaistaa meidän omia tulkintamallejamme ja perinteitämme. Tällä en tarkoita kristinuskon suhteellistamista vaan sitä, että ovatko meidän kulttuuriset tulkintamallimme sittenkään ainoita oikeita. Jo sen huomaaminen, että suurimmassa osassa maapalloa uskonto ei ole marginaalinen tekijä, on hyvä alku.
 

Miten opettaa kaukaista mutta elävää uskontoa?

Tässä on tosin vakava didaktinen ongelma: Miten opettaa jostain, joka on kaukana ja toisenlaista? Opettaja itse voi matkustaa toisen uskonnon maaperälle, mutta sangen vaikea on kuvitella, miten oppilaat voisi saattaa autenttisesti aistimaan temppeleiden atmosfääriä tai minareettien rukouskutsuja. Toisaalta maantieteessäkin opetetaan kaukaisista maista ja historiasta kaukaisista ajoista, ilman että näissä vierailtaisiin. Uskonnondidaktiikka ei siis yksinään törmää luokkahuoneen seinien asettamiin rajoihin. Ongelma on uskonnossa kuitenkin astetta vakavampi: uskonnon ymmärtäminen on vaarassa, jos oppilaalla ei ole mitään mahdollisuutta kohdata sitä kaikessa elävyydessään. Miten siis elävyyttä opetukseen?

Ensinnäkin, on tartuttava mahdollisuuksiin, joita monikulttuuristuminen tuo tullessaan. Suurimmissa kaupungeissa on nykyään mahdollista vierailla ainakin jonkinlaisissa temppeleissä ja moskeijoissa. Keskuudessamme asuvat toisenuskoiset ovat tosin saattaneet sopeuttaa uskoaan paljonkin meikäläiseen kulttuuriin. Jos tavoitteena on ymmärtää toisinuskovaa naapuriamme, silloinhan tällä ei ole merkitystä, mutta jos pyritään kyseisen uskonnon globaaliin ymmärtämiseen, niin länsimaistunut versio on vain osatotuus.

Toiseksi, uskonnonopetuksen on hyödynnettävä mahdollisimman paljon audio-visuaalista materiaalia, ja loihdittava oppilaan silmien eteen uskonnon ulkoinen muoto siinä määrin kuin se on tekniikan avulla mahdollista. Motivaationkin kannalta tämä on myönteistä, sillä nuorissa usein piilee vahva eksotiikan ja seikkailun kaipuu.

Näiden yleisten näkökulmien jälkeen esitän huomioita hindulaisuudesta. Tarkoitukseni on syventää opettajan aineenhallintaa, ei johdatella hindulaisuuteen tai luoda opetuksen suoranaista sisältöä.
 

Hindulaisuuden ”kolme tietä”

Nykypäivän Intiassa nämä kolme tietä näkyvät lähinnä seuraavasti:  ”Tekojen tie” esiintyy ennen kaikkea ylimpien kastien riitteinä. ”Tiedon tie” näkyy länsimaalaistenkin nykyään tuntemana intialaisena spiritualiteettina — siinähän näkökulma siirretään ulkoisesta maailmasta ja sen rituaaleista mielen sisäiseen maailmaan, koska olemassaolon perimmäistä olemusta ei voi tavoittaa aistihavainnolla tai järjellä vaan itsetutkistelulla ja intuitiolla. ”Palvonnan tie” on käytännössä suosituin pelastustie. Temppelipalvonta, festivaalit ja henkilökohtainen hurskauselämä ovat nimenomaan bhakti-hurskautta. Myös monet guru-liikkeet, kuten laaja Satya Sai Baban palvonta, voidaan ymmärtää sen osana.
 

Polyteismia, panteismia — vai sittenkin vain yksi jumala?

Monismin ja teismin suhdetta täsmentää seuraava hindulaisessa filosofiassa tehtävä erottelu: ”Brahman vailla ominaisuuksia” (nirguna brahman) vs. ”Brahman ominaisuuksien kanssa” (saguna brahman), s.o. persoonaton jumaluus (brahman) vs. persoonallinen Herra (Ishwara). Edellinen jumalakuva vallitsee jñanamargassa ja jälkimmäinen bhaktimargassa. Käsitykset ovat keskinäisessä jännitteessä: Filosofinen hindulaisuus, esimerkiksi advaita, pitää teististä, vielä persoonalliseen jumalakuvaan tarrautunutta kansanhurskautta alempana uskonnollisuuden muotona.

Hindulaisuuden piirissä esiintyvä monismi ei ole sillä tavalla panteistista kuin usein länsimaissa käsitetään. Kyse ei ole varsinaisesta filosofisesta panteismista. Upanisadien mystiikassa brahmanin ja atmanin samuus sijoittuu toiselle, tämän arkisen olemassaolon ylittävälle tasolle: Syvemmällä tietoisuuden tasolla nähdään arkisen ilmiömaailman toissijaisuus verrattuna todellisuuden perimmäiseen olemukseen, brahmaniin.

Vastaavasti siinä, että hindulainen mieli palvoo kiviä, puita, jokia ja eläimiä, on nähdäkseni kysymys tietynlaisesta herkkyydestä todellisuuden perimmäiselle, jumalalliselle luonteelle. Sama kuvastuu perinteisessä namaste-tervehdyksessä, jolla tervehditään paitsi jumalankuvia temppeleissä myös kanssa-ihmisiä — tällöin tervehdittävää tervehditään jumalana. Hindulaisessa ajattelutavassa jumaluuden ja inhimillisyyden raja onkin periaatteessa liukuva toisin kuin seemiläisperäisissä uskonnoissa.

Jumalat ja jumalattaret

Hindujumalista puhuttaessa oppilaille yleensä esitetään klassinen trimurti: Brahma luojana, Vishnu ylläpitäjänä ja Shiva tuhoajana. Tällainen trimurti liittyy kuitenkin mytologiaan, eikä sillä ole juurikaan käytännöllistä merkitystä. Brahmaa ei edes palvota nyky-Intiassa kuin aniharvassa temppelissä. (Sen sijaan Brahman patsas löytyy buddhalaiselta Erawan-alttarilta Bangkokin liikekeskustasta Thaimaasta.)

Trimurtin sijaan pitäisikin puhua Vishnusta, Shivasta ja Devistä (Jumalatar). Nämä kolme jumaluutta jakavat hindut päälahkoihin (sampradaya), jotka tunnetaan vastaavasti nimillä vaishnavismi, shaivismi ja shaktismi. Jälkimmäinen nimi tulee ‘voimaa’ tarkoittavasta sanasta shakti, sillä Devi ymmärretään energiaksi, joka manifestoituu erilaisina feminiineinä jumalattarina.

Muita Intiassa laajasti palvottuja jumalia/jumalattaria ovat Vishnun avatarat paimenpoika Krishna ja kuningas Rama — edellisen  rinnalla esitetään usein rakastajatar Radha ja jälkimmäisen rinnalla kuningatar Sita —, apinajumala Hanuman, norsupäinen Ganesha sekä tietenkin Devin monet muodot, niin jumalten lempeät puolisot Parvati, Lakshmi ja Saraswati kuin kauhistuttavat manifestaatiot Durga ja Kali.

Intiassa on myös lukemattomia paikallisia jumaluuksia (esim. kyläjumalat, tiettyihin paikkoihin assosioidut jumaluuksien manifestaatiot). Monet opettajat ja pyhimykset nauttivat tietyillä alueilla laajaa palvontaa (esim. Shirdi Sai Baba Bombayn seudulla tai Narayana Guru Keralassa), joten Intiassa ei voi välttyä törmäämästä jatkuvasti uusiin kuviin. Toisaalta samat perusjulisteet löytyvät kaikkialta, missä hinduja vain on.

Intian pyhät paikat

Joka tapauksessa Gangesin varrella sijaitseva Varanasi on Intian pyhistä paikoista pyhin. Sangen vähän tunnettu, mutta mainitsemisen arvoinen paikka on Andhra Pradeshin osavaltiossa sijaitsevaa Tirupati. Kyseinen Sri Venkateshwaran temppeli on Intian, ellei peräti koko maailman vilkkain pyhiinvaelluskohde.  Siellä käy tavallisena päivänä ainakin kolmekymmentätuhatta ihmistä mutta juhlien aikaan toista sataa tuhatta. Lähempänä tavallisen hindun arkea ovat temppelit, joiden kirjo ulottuu pienistä kadunkulmien pyhäköistä Tamil Nadun hehtaarien kokoisiin temppelikomplekseihin.

Hindutemppeli ei ole ainoastaan eksoottista arkkitehtuuria, vaan siinä on tiettyjä elementtejä, jotka konstituoivat sen. Hindutemppeli voidaan ymmärtää sen ytimessä, ”kohtutalossa” (garbhagriha) kuninkaana/kuningattarena asuvan jumalan/jumalattaren palatsiksi: Idolissa jumala/jumalatar on ottanut materiaalisen muodon ja suo palvojilleen näkemisen — ja vieläpä yhdistymisen itseensä. Henkilökohtainen palvonta (puja) on populaarin hindulaisuuden ydin. Sitä tapahtuu temppeleissä mutta myös kodeissa on alttareita, joilla sitä harjoitetaan.

Pujan ymmärtämisen kannalta avainasemassa ovat ”näkemisen” (darshana), ”uhriruuan” (prasada) ja ”tuli/lamppurituaalin” (arati) käsitteet. Artikkelin alussa kuvaankin juuri tällaista arkista temppelipujaa. Yhteinen liekin näkeminen synnyttää ihmisen ja jumalan välille yhteyden: Palvoja identifioituu hetkeksi — mutta vain hetkeksi — jumalansa kanssa. Palvoja saa pujassa myös alttarille asetettua ja siten jumalan jo osaksi kuluttamaa prasadaa. Tämä voi olla kookospähkinöitä, hedelmiä, kukkia, makeisia tai pyhää tuhkaa, joka on muuttunut jumalan voiman ja armon välikappaleeksi.

Hindulaisuuteen liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä

Uushindulaisuus on myös luonut käsitystä hindulaisuudesta suvaitsevaisena uskontona, mutta aito hindulaisuus ei ole yksiselitteisesti tällainen. Intian-kävijät tietävät, ettei ei-hindulla (käytännössä: valkoihoinen) ole asiaa moniin hindutemppeleihin. Traditionaalinen ajattelutapa on ollut eksklusivistinen pitäessään ei-hindulaisia rituaalisesti epäpuhtaina ja kastirajoja loukkaamattomina. Hindulainen reformismi on hiljalleen muovannut intialaisesta mentaliteetista ainakin osaksi aiempaa joustavamman ja avoimemman. Uskontojen välisen suvaitsevaisuuden tunnetuin julistaja on ollut Mahatma Gandhi, joka tosin ei hyväksynyt kääntymistä uskonnosta toiseen. Gandhin sanoma ei ole kuitenkaan mennyt perille, sillä hindujen ja muslimien väliset huonot suhteet tekevät yhä Intiasta ruutitynnyrin.

Sitä paitsi Mahatma Gandhista on lännessä liian yksipuolinen käsitys. Kastittomat eivät pidä Gandhia mitenkään kiistattomana hyväntekijänä: Gandhin heille antama uusi nimitys Harijan eli ”Vishnun lapset” koetaan holhoavaksi. Gandhi ei halunnut lakkauttaa kastisysteemiä, vain hylätä koskemattomuuden periaatteen. Viime aikoina kastittomien itsetietoisuus on suunnattomasti noussut. Yhä useammat heistä kutsuvat itseään ylpeästi nimellä dalit, mikä tarkoittaa ”sorrettua”.

Kastikysymys on yhä elinvoimainen. Se ei rajoitu hindulaisuuden piiriin vaan ulottuu kaikkialle intialaisessa yhteiskunnassa, kristillisiin kirkkoihinkin. Kongressi-puolueen sekulaarille ideologialle rakentunut moderni Intia on tukenut daliteja erilaisilla kiintiöillä valtion virkoihin ja opiskelupaikkoihin. Vahvaksi poliittiseksi tekijäksi noussut hindunationalismi kyseenalaistaa koko ajatuksen sekulaarista Intiasta ja sitoutumisesta länsimaalaistyyppiseen liberaaliin ajatteluun. Tilanne elää koko ajan, varsinkin kun hindulainen BJP pääsi muodostamaan hallituksen maaliskuun 1998 vaalien jälkeen. Hindulaisuuden tuntemusta tarvitaan jo Intiaa koskevien uutisten ymmärtämiseen. Toukokuussa 1998 tehtyjen ydinkokeidenkin yhdeksi syyksi voi ounastella alemmuudentunnetta siitä, että Intia, ikuisen dharman maa, ei ole saanut painoarvoaan vastaavaa roolia kansakuntien joukossa. Tässä on vain yksi esimerkki siitä, että uskontojen tuntemus ei ole triviaali tekijä yritettäessä ymmärtää modernia maailmaa.
(Alkuun)

Kirjallisuutta

Eck, Diana L.: Encountering God. A Spiritual Journey from Bozeman to Banaras. Penguin Books, 1995
Fuller, C.J.: The Camphor Flame. Popular Hinduism and Society in India. Princeton University Press, 1992
Housden, Roger: Travels through Sacred India. HarperCollins, 1996
Klostermaier, Klaus K.: A Survey of Hinduism. 2nd edition. State University of New York Press, 1994
Komulainen, Jyri: Kaukainen katsomus luokkahuoneessa. Hindulaisuuden ja muiden maailmanuskontojen didaktiikan perusteita. — Kasvatus, 1/1997, S. 59-72
Komulainen, Jyri: Teologisia kokemuksia Etelä-Intiassa. — Reseptio 1/1998, S. 64-76
Parpola, Asko: Intialaisesta maailmankuvasta ja estetiikasta. — Itämaiden estetiikka. Toim. Aarne Kinnunen.
WSOY, 1980. S.162-206
Teinonen, Seppo A.: Uskonnot nykyhetken maailmassa. Taskutieto 80. WSOY, 1971

Kirkon kotisivulle

Kirkon lähetystyön keskuksen uskontosivulle

Kirkon lähetystyön keskus