LÄNSIMAINEN UUSPAKANUUS

 JOHDANTO

Useimmat uuspakanoiksi itsensä identifioivat suuntautuvat uskonnonharjoituksessaan esikristillisiin eurooppalaisiin luonnonuskontoihin, niiden vanhoihin myytteihin ja symboleihin. Sana "uusi" on kuitenkin oleellinen. Uuspakanuuden piirissä myönnetään useimmiten että kysymys ei ole autenttisista traditioista, vaan nimenomaan uusista tulkinnoista ja uusista synteeseistä, joissa käytetään hyvin monentyyppisiä aineksia.

Uuspakanuudessa vierastetaan selkeitä organisaatioita, yhtenäistä dogmatiikkaa, kanonisoituja pyhiä kirjoja, hierarkkista ja autoritaarista papistoa, yhtenäisiä rituaalikäytäntöjä. Sen sijaan individualismi, yksilön oman kokemuksen merkitys auktoriteettina ja eklektisyys (aineksia lainataan vapaasti eri tahoilta) ovat uuspakanuuteen kuuluvia asioita.

Uuspakanallisen spirituaaliteetin lähtökohta on kokemus luonnon ja ihmisen fyysisyyden, myös seksuaalisuuden pyhyydestä. Uuspakanuudessakin on perussuuntautuminen yhteyden kokemiseen pyhän ja suuremman todellisuuden kanssa, joka siis uuspakanuudessa on sakralisoitu luonto.

Vaikka uuspakanuuden piirissä ei ole siis luotu mitään yhtenäistä katsomusjärjestelmää, useimmat jakavat kuitenkin seuraavan-tyyppiset näkemykset:

1. Jumaluus tulkitaan immanenttiseksi ja panteistiseksi, joka ei ole irrallaan fyysisestä todellisuudesta.
2. Luonto tulkitaan animistiseksi.
3. Ihmisen fyysisyyden ja seksuaalisuuden pyhyys.
4. Polyteistinen näkemys todellisuudesta.
5. Jumaluuden feministisen aspektin korostaminen-jumalatar/jumalattaret.
6 Jumaluus on myös ihmisessä (divinity within)
7. Ekologinen vastuu

WICCA

Wicca on muotoutunut Englannissa 1940-1950-luvuilla. Sen syntyyn vaikutti ratkaisevasti Gerald B. Gardner (1884-1964). Hän väitti, että hänet otettiin vanhaa pakanauskontoa harjoittavan ryhmän jäseneksi 1939. Arvoitukseksi on kuitenkin jäänyt, onko tämä väite paikkansa pitävä.

Englantilainen egyptologi ja antropologi Margaret Murray (1863-1963) julkaisi 1921 kirjan "The Witch-Cult in Western Europe" ("Noitakultti Länsi-Euroopassa"). Murrayn perusteesi oli, että pakanallinen hedelmällisyyskultti, johon kuului jumalan ja jumalattaren palvontaa oli säilynyt aina noitavainojen aikaan asti. Nykyään tutkijat ovat yleisesti ottaen kumonneet Murrayn teorian. Murrayn näkemys on kuitenkin epäilemättä antanut aikanaan inspiraatiota ja virikkeitä "uuden noituuden ja pakanuuden" syntymiselle. Esimerkiksi Gardner arvosti Murrayn näkemyksiä suuresti.

1800-luvun lopulta lähtien oli antropologian ja folkloristiikan parissa vallalla näkemys, että vanhoissa eurooppalaisissa kansanperinteissä olisi säilynyt aineksia vanhoista pakanauskonnoista. Myös esimerkiksi viktoriaanisen ajan englantilaisessa kirjallisuudessa oli kiinnostusta vanhoihin mytologioihin.

Gardner siis muokkasi erilaisista okkultismin ja kansanperinteen aineksista oppija rituaalikokonaisuuden, joka on nykyisen wiccan, "uuden noituuden" perusta. Gardner ei tietysti ollut ainut merkittävä henkilö wiccan historiassa, mutta häntä voidaan pitää tavallaan wiccan isänä. Hänen luomaansa suuntausta kutsutaan "gardneriaaniseksi" wiccaksi. Nykyään on olemassa useita eri wicca-suuntauksia.

Wiccaan on keräytynyt aineksia okkultismista, astrologiasta, tarot-symboliikasta, joistakin psykologista tulkinnoista (C. Jung) ja ei-kristillisistä eurooppalaisista mytologioista sekä kansanperinteestä.
 

 WICCAN PERUSNÄKEMYKSIÄ

Jumaluus tulkitaan usein kaikkialla olevaksi perusvoimaksi, joka ylläpitää ja luo elämää. Wiccassa jumaluuden katsotaan ilmenevän kahtena vastakkaisena voimana. Näistä voimista puhutaan jumalana (maskuliininen elämänvoima) ja jumalattarena (feminiininen elämänvoima). Wiccassa on tyypillistä, että jumalattaresta ja jumalasta puhuttaessa käytetään monien eri perinteiden ja tarustojen jumaluuksia. Monet wiccalaiset katsovat uskontonsa olevan polyteistinen eli monijumalainen. Jumaluuksien katsotaan kuvaavan jumaluuden eli elämän perusvoiman eri ominaisuuksia ja piirteitä.

Yksi käytetyimpiä jumalattaren vertauskuvia on kuunjumalatar Diana. Kuu puolestaan kuvaa kolmea perusjaksoa ihmisen ja luonnon kiertokulussa: kypsymistä, kukoistusta ja kuolemista.

Jumalan käytetyimpiä vertauskuvia on vanha kelttiläinen jumala Cernunnos joka wiccassa ilmentää elämää, maskuliinista energiaa ja myös kuolemaa luonnon kiertokulussa. Cernunnos oli alunperin ilmeisesti metsästyksen jumala, jonka eräs tunnusmerkki olivat sarvet. Wiccassa ei ole oppia persoonallisesta pahasta, eikä myöskään oppia synnistä.

Jumaluuden katsotaan olevan ihmisen ulkopuolinen voima, mutta  toisaalta kysymys on voimasta joka on ihmisessä itsessään. Jotkut korostavat enemmän ensinmainittua näkökulmaa, jotkut enemmän viimeksimainittua näkökulmaa.

Jälleensyntymisoppi on yleinen wiccalaisten keskuudessa, mutta on myös wiccaa harjoittavia, jotka eivät siihen usko. Melko yleinen on käsitys, jonka mukaan ihminen kuoltuaan sulautuu jumaluuteen.

Tunnettu wicca-papitar Vivianne Crowley kiteyttää wiccan (ja pakanuuden) tehtävän: Auttaa ihmistä saavuttamaan psykologinen ja henkinen kypsyys sekä ymmärrys itsestä, elämän ikuisuudesta ja omasta jumalallisesta olemuksesta.
 

RITUAALIT

Wiccassa harjoitetaan myös magiaa, jonka katsotaan olevan ihmismielen ja luonnon voimaa. Tämä voima voidaan suunnata haluttuun kohteeseen aikaansaamaan tietty vaikutus esimerkiksi parantuminen. Magiassa hyödynnettävä voiman, ei itsessään katsota olevan "hyvää" tai "pahaa". Wiccassa korostetaan voimakkaasti, että magiaa ei saa käyttää vahingoittavaan tarkoitukseen. Vahingoittavan magian katsotaan suuntautuvan myös sitä harjoittavaa ihmistä kohti. Magian käytön ei katsota antavan ihmiselle "rajattomia" voimia. Erilaisten maagisten rituaalien tarkoitus on auttaa ihmistä saamaan käyttöönsä luonnon ja oman mielen voimia. Magian harjoittamisen muotoja ovat esimerkiksi taikojen tekeminen tai seksuaalimagia. Viimeksimainitussa magian muodossa ei ole kysymys holtittomasta seksuaalisesta käyttäytymisestä.

Vaikka rituaalikäytännöt ovat monentyyppisiä voidaan sanoa, että perusrituaali on rituaalialueen eli maagisen kehän luominen. Tässä alkurituaalissa tehdään esimerkiksi seuraavantyyppisiä asioita. Aluksi ylipapitar puhdistaa alueen pyhitetyllä suolavedellä. Alueen ympäri kannetaan vuorotellen maan, ilman, veden ja tulen vertauskuvia. Sen jälkeen ryhmän jäsenet kutsuvat jokaisesta ilmansuunnasta luonnonhenkiä tai jumaluuksia. Maagisen kehän sisäpuolella on alttari, jossa ovat suitsukkeiden ja rituaalivälineiden lisäksi jumalan ja jumalattaren patsaat. Wicca-rituaaleissa ei käytetä veriuhreja.

Ryhmät joista usein käytetään nimeä coven (lat. convenire, kokoontua) toimivat itsenäisesti. Coveniin kuuluu yleensä 4-25 henkeä ja sitä johtaa ylipappi tai ylipapitar. Heillä ei kuitenkaan ole varsinaista auktoriteettia ohjailla covenin jäsenten elämää.

SUOMI

UUSSHAMANISMI

Uusshamanismi on länsimainen tapa soveltaa luonnonkansojen transsitekniikoita henkilökohtaisen itsetuntemuksen ja henkisen kehityksen välineinä. Uusshamanismi on saanut vaikutteita myös NA-liikkeen  piiristä.

Eräs merkittävä vaikuttaja länsimaisen uusshamanismin kentässä on ollut 1960-luvulla julkisuuteen tullut antropologi Carlos Castaneda, joka kiistellyissään kirjoissaan kertoi Don Carlos -nimisestä shamaanista, joka kuului yaqui-heimoon ja paljasti hänelle shamanismin salaisuuksia.

Uusshamanimille (kuten wiccassakin) on tyypillistä, että erilaiset rituaaliset menetelmät kuten rummutus, tanssi, visualisointi ja hengitystekniikat ovat keinoja saavuttaa muuntunut tietoisuudentila. Muuntuneella tietoisuudentilalla tarkoitetaan sitä, että ihminen saa kosketuksen alitajuisiin voimiin, latentteihin psyyken voimiin ja peritodellisuuteen.

Myös amerikkalainen antropologi Michael Harner on merkittävä henkilö uusshamanismin kentässä. Harner teki antropologista kenttätyötä 1960-luvulla conibo-intiaanien parissa Perussa ja osallistui itse shamaanirituaaleihin. Hänen mukaansa shamaani on mies tai nainen joka omasta tahdostaan siirtyy muuntuneeseen tietoisuudentilaan saadakseen yhteyden kätkettyyn todellisuuteen, saadakseen tietoa ja voidakseen auttaa muita ihmisiä. Harnerin luomassa ydinshamanismissa on koottu aineksia yhteen eri luonnonkansojen perinteistä. Erityisesti intiaaniperinteistä vaikutteita saanut uusshamanismi on Pohjoismaissa herättänyt ihmisissä mielenkiintoa.

Uushamanismissakin katsotaan, että todellisuus on monitasoinen; tavallisesti puhutaan ylimaailmasta, keskimaailmasta ja alimaailmasta. Transsitekniikoiden avulla ihminen voi matkustaa eri maailmoissa. Shamaanimatkoihin liittyy usein kokemukset voimaeläimistä, myyttisistä olennoista kuten kotka tai susi, jotka ohjaavat ihmistä. Kuvaava uusshamanismille on, että shamaanimatkat ja erilaiset henkiolennot voidaan tulkita ihmisen psyykeen tai luonnonenergioiden symboleina. Yleisesti ottaen voi sanoa, että uusshamanismin piirissä suhtaudutaan huumeiden rituaaliseen käyttöön varauksella. Suomeen on perustettu 1994 Shamaaniseura r.y.. Se pyrkii edistämään shamanismin tuntemusta järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä kursseja, joissa esimerkiksi harjoitellaan samanistisia tekniikoita.

Amerikkalainen J. Gordon Melton on arvioinut uuspakanuuden olevan yksi voimakkaimmin kasvavia uusia uskonnollisia liikkeitä. Sosiaaliselta taustaltaan monet uuspakanat ovat keskiluokkaisia ja suhteellisen hyvin koulutettuja. Luonnosta vieraantumisen kokemus ja tietoisuus ekologisista ongelmista ovat epäilemättä  omalta osaltaan kasvattaneet kiinnostusta uuspakanallisiin liikkeisiin.

TM Jussi Sohlberg

(Alkuun)
Adler, Margot            Drawing down the Moon. Witches, Druids,
1986                           Goddess-Worshippers and Other Pagans in America Today.
                                    Boston: Beacon Press.

Harvey, Graham        Listening People, Speaking Earth.
1997                           Contemporary Paganism.
                                    London: Hurst & Company.

James R. Lewis (ed.)Magical Religions and Modern Witchcraft.
1996                            New York: Suny Press.

Sohlberg, Jussi           Magian harjoittaminen uusnoituudessa.
1996                            Uskontotieteen pro gradu-tutkielma.
                                     Helsingin yliopisto: Teologisen tiedekunnan kirjasto

Viskari, Eija                Englantilainen uusnoituus-taustaa, kehitysvaiheita ja peruspiirteitä.
1990                            Uskontotieteen pro gradu-tutkielma.
                                     Turun yliopisto: Kulttuurien tutkimuksen laitoksen kirjasto.
(Alkuun)