USKON JÄLKEEN

Kuinka vahvan uskonnollisen kasvatuksen saanut ihminen näkee maailman, kun lapsena omaksuttu maailmankuva murtuu ja hän menettää uskonsa täydellisesti ja peruuttamattomasti? Mistä hän tietää kuka hän on, mistä hän ottaa itselleen uudet elämänarvot? 

Vastausta hain mm. haastattelemalla kahta uskostaan luopunutta. Toinen heistä on entinen Jehovan todistaja, toinen taas on kasvanut teosofi-perheessä.

"Olihan se hienoa syntyä perheeseen joka kuuluu ainoaan tosi uskontoon".

Yhteiskunnallisesti marginaaleissa uskonyhteisöissä korostetaan usein valtayhteisön rappeutuneisuutta. Maalliset ja toisella tavalla uskovat ihmiset ovat ikään kuin unessa, ja uskonyhteisö näkee suurena tehtävänään töniä näitä nukkujia hereille omistamansa Totuuden avulla. Samantapaista ajattelua esiintyy toki suurissakin uskontokunnissa, mutta ei yhtä leimallisesti. Kun vanhemmat ovat omasta mielestään oikeauskoisia ainoalla oikealla tavalla, he pyrkivät yleensä kasvattamaan myös lapsensa samaan uskoon.

Lapset imevät kasvatuksestaan vahvan omanarvontunnon, kuuluvathan he yhteisöön, joka on oman näkemyksensä mukaan välttämätön työkalu koko ihmiskuntaa koskevassa suuressa pelastussuunnitelmassa. Tämä mahtipontinen missio koskee sen kaikkia jäseniä vaarista sylivauvaan asti. Pienestä pitäen lapset tietävät, että vaikka heistä tulisi vain tavallisia liukuhihnatyöläisiä tai perheenäitejä, he olisivat silti etuoikeutettuja muihin ihmisiin verrattuna. 

Mutta viimeistään koulussa he kohtaavat aivan toisella tavoin ajattelevia ihmisiä. Äkkiä heille valkenee, että suurin osa ihmisistä vähät välittää Totuudesta. He eivät voi välttyä piinaavalta tunteelta, että he ovat ulkopuolisia tässä maailmassa.

"Mua aina vaivasi se, että vaikka mulla oli hyviä kavereita, niin niitä ei kiinnostanut j ensyntymä tai karman laki. Mä kaipasin sellasia kavereita, joita olis kiinnostanut henkiset asiat. "

Ulkopuolisuus voidaan kokea eri tavoin. Toinen haastatelluista piti lapsuuttaan "tosi onnellisena". Perheessä oli hyvät välit ja hänellä riitti ystäviä, jotka jakoivat saman maailmankuvan. Hän lähti jo varhaisteini-ikäisenä ystäviensä kanssa tekemään käännytystyötä ja suunnitteli vakaasti ryhtyvänsä ammattisaar-naajaksi vanhempana. Ulkopuolisuus oli enemmän haaste kuin taakka. Sen sijaan toinen haastatelluista kärsi siitä, ettei hänen toveripiirissään ollut samalla tavoin ajattelevia. Sisäinen ristiriita voimistui kun hän kiinnostui rock-musiikista ja tanssimisesta: vanhemmat tuomitsivat ne joutavana ajanhukkana. Sama turhaksi leimaaminen koski kirjoja, elokuvia tai keskusteluja, jos niihin ei sisältynyt julistusta karman lain kaikkivoipuudesta. 

Millainen maailmankatsomus tällaisessa yhteisössä ja perheessä elävälle lapselle sitten kehittyy? Hän saa väkisinkin kaikenlaista informaatiota koulusta, kavereilta ja tiedotusvälineistä. Hän voi menestyä erinomaisesti koulussa, joka tunnetusti palkitsee ulkoa opetelluista vastauksista. Mutta syvälle hänen mieleensä on iskostunut vanhemmilta saatu näkemys, ettei "maallinen tieto" ole merkityksellistä. Ainoa todellinen näkemys maailmasta on se, jonka uskonto antaa.

Hän omaksuu mallin, jossa tärkeintä ei ole persoonallisuuden ja itsetuntemuksen kehittäminen, vaan puhdasoppisesti suoritettu uskonnollisuus. Elämän päämäärä ei toteudu tässä arkisessa elämässä, vaan jossakin tuonpuoleisessa. Elämä käsitetään jonkinlaiseksi kouluksi, joka valmistaa ihmisen tulevaa oikeaa, puhdasta ja henkistä elämää varten. Tässä koulussa uskonto antaa vakiovastauksen jokaiseen tärkeään kysymykseen. Kun lapsi toistaa saamansa valmiit vastaukset perheessään ja yhteisössään, hänet palkitaan hyväksyvin myhäilyin: kuinka viisas hän onkaan!

"Jos mulle sattui jotain epämieluisaa, ajattelin että se on minun karmaani mitä mä nyt maksan. Se saattoi olla seurausta pahoista teoista, jotka olin tehnyt joko tässä elämässä taikka sitten jossakin edellisessä. Pienestä pitäen oppi kahlitsemaan ajatuksiaan liikaa, kun opin mukaan pelkkä paha ajatus jostakin ihmisestä vahingoitti sitä."

Hänen vanhempansa ovat tietysti oman rajoittuneisuutensa vankeja ja uskovat tekevänsä lapsensa parhaaksi. Jokainen 
ihminen on täynnä rajoituksia ja ennakkoluuloja, mutta erityisen ahdasmielisillä ihmisillä ja yhteisöillä on yksi yhteinen piirre: kyvyttömyys sietää epävarmuutta. Kun epäily itsessään on suurin synti, uskonnosta tulee kannattajiensa elämää kangistava panssari. 

Tällaisen uskonyhteisön retoriikassa jäsenelle annetaan korkeat tavoitteet: hänen on oltava epäitsekäs, puhdas sekä teoissa että ajatuksissa, ahkera, synnitön jne. Kun kuuliainen uskova sitten tuntee vihaa, kateutta, epäilyjä, seksuaalista himoa väärään kohteeseen ja kaikkea muuta "epäpuhdasta", hän pelästyy ja yrittää lakaista todelliset tunteensa maton alle. Koska hänen elämänsä päämäärä on kohota autuaaseen ihannemaailmaan, jonne vain synnittömät pyhimykset pääsevät, hän ei edes halua kohdata kielteisiä tunteitaan vaan yrittää astua raakileena siihen epäitsekkään pyhimyksen rooliin, jota hänen uskontonsa pitää ainoana oikeana ihmisihanteena.

Lapsuudenuskon romahdus

"16-vuotiaana mieleen tuli ensimmäisen kerran epäilys. Kävelin koulusta kotiin ja yhtäkkiä mieleen tuli että  mitä jos Jumala ei tuhoakaan tätä vanhaa maailmaa? "

Autoritaarisissa uskonyhteisöissä suhtaudutaan usein väheksyen "maalliseen" yleissivistykseen ja suositaan suoraan ammattiin johtavaa koulutusta. Varsinkin opiskelua yliopistossa pidetään epäilyttävänä. Eikä turhaan: laajemmat tiedot ja kriittisen ajattelun opiskelu pistävät lapsuudenuskon koetukselle. Kummallakin haastatellulla yliopisto-opiskelu vaikutti voimakkaasti maailmankuvan muutokseen.

"Meille puhuttiin lähdekritiikistä ja keskusteltiin aika laajoista aiheista... Sitten kerran, kun mä kerroin jonkun teosofisen jutun, yksi opiskelutoveri pyysi mua perustelemaan sen ja äkkiä mä huomasin, että mä en pystynytkään siihen. Se pisti ajattelemaan."

Haastatellut olivat saaneet lapsuudenuskonsa ylhäältä annettuna, itsestäänselvänä totuutena. Mutta heti kun ensimmäinen epäily havahdutti heidät hetkeksi oikeauskoisuutensa unesta, alkoi prosessi, joka jälkikäteen tarkasteltuna johti vastustamattomasti koko uskonrakennelman tuhoon. Erilaiset tilanteet sysäsivät heidät kysymään itseltään yhä uusia miksi-kysymyksiä: Miksi ainoaa oikeaa totuutta tunnustavia on maailmassa niin vähän? Miksi ihmiset, joita oikea usko pitäisi jalostaa, eivät kuitenkaan todellisuudessa käyttäydy jalommin tai rakastavammin kuin ns. tavalliset ihmiset? 

"Kun tajusi että yksi asia ei ollut totta, niin alkoi epäillä kaikkea. Hyvin nopeasti kaikki usko sitten romahti." 

Asia ei kuitenkaan ollut sillä selvä. Vanha maailmankuva ja sen myötä maailmankatsomus ovat raunioina. Äkkiä yksilö huomaa myös identiteettinsä olennaisen perustan kadonneen. Hän joutuu kysymään itseltään kysymyksiä, joita ei ole aikaisemmin tarvinnut pohtia. Kuka hän on? Mitä hän oikeasti haluaa? Tilanne on epämukava...

"19-vuotiaana huomasin etten enää uskonut mihinkään. Sitä oli kauhean vaikea tunnustaa itselleen. Oikeastaan minä olisin halunnut uskoa."

Epävarmuus

Aiemmin hän tiesi vastaukset kaikkiin kysymyksiin, nyt hän onkin yhtäkkiä epävarma kaikesta. Mitkä loppujen lopuksi ovat hänen omia mielipiteitään eikä vain jostain muualta saatuja? Ihmetellessään, mitä oikeastaan haluaisi elämältään, hän joutuu kohtaamaan aikaisemmin tekemänsä valinnat. Uskonto on liittynyt kaikkeen: ammatti, harrastukset, ystävät, raankäyttö, jopa aviopuoliso on voitu valita osin uskonnollisin perustein. Nyt nuo perusteet ovat hävinneet.

"Kotona puhuttiin että  lapsi tuo leivän tullessaan  ja kerrottiin, että Valkoinen Veljeskunta huolehtii teosofiperheiden asioista astraalimaailmasta käsin. Mäkin halusin monta lasta, koska uskoin että maailmassa oli pulaa teosofiperheistä, joihin tavallista kehittyneemmät sielut voisivat jälleensyntyä. Muutaman vuoden päästä huomasin että lapsiperheessä menee uskomattoman paljon rahaa ruokaan, asumiseen, vaatteisiin, tarpeeksi tilavaan autoon ja lasten harrastuksiin, enkä mä ollut hankkinut koulutusta hyväpalkkaiseen ammattiin."

Sivullisen voi olla vaikea käsittää, kuinka täydellinen voi olla katkos lapsuudenuskonsa menettäneen elämänkaaressa. Hänen aiempi elämänsä saattaa näyttää hänestä nyt merkityksettömältä,  jonkun toisen elämältä. Hän voi olla niin vieraantunut entisestä uskovan identiteetistään, että hän ei tunne olevansa edes vastuussa aiemmista teoistaan. Ilman uskonnon suomaa merkityksen tunnetta elämä näyttää hänestä kaoottiselta, raa alta ja epäoikeudenmukaiselta. Hän tuntee olevansa maailmaan heitetty.

Silloin kun elämän painopiste oli tuonpuoleisessa, ei ollut suurta tarvetta ajatella maallista ammattia. Siksi tietämättömyys ja itsetuntemuksen puute vaikeuttaa opintojen suunnittelua. Haastatellut olivat vasta opiskelun aloitettuaan kuulleet, että yliopistossa opiskellaan opintoviikkojärjestelmän mukaan ja valmistuminen edellyttää pro gradu -tutkielman tekoa. He eivät myöskään tienneet, opiskelivatko oikeaa alaa. 

Kriisi koettelee suhteita läheisiin, varsinkin edelleen uskoviin vanhempiin ja ystäviin. Nämä eivät voi ymmärtää, miksi joku hylkää totuuden ja mahdollisuuden pelastukseen. Lapsi taas uskaltaa ensimmäisen kerran eläessään tuntea vihaa ymmärtäessään, mitä mahdollisuuksia hän menetti kasvatuksensa vuoksi. Näkemyserot voivat johtaa täydelliseen vieraantumiseen vanhemmista ja näiden arvomaailmasta.

"Kun lähdin todistajista minä ajattelin, että niissä on hyviäkin asioita ja minä haluan säilyttää itsessäni ne. Mutta mitä kauemmin olen ollut ulkona sitä vaikeampi on muistaa niitä hyviä asioita. Oikeastaan viime aikoina olen enemmän pohtinut, millaista elämä olisi ollut, jos en olisi syntynyt todistajaksi vaan ihan tavalliseen perheeseen. "

Uusi elämä

Kumpikin haastatelluista korosti, kuinka tärkeää oli solmia uusia ystävyyssuhteita. Erityisen tärkeää tämä oli Jehovan todistajista erotetulle, jonka perhe ja kaikki vanhat ystävät kieltäytyivät yhteydenpidosta eron jälkeen. Hän sai kuitenkin uusia ystäviä otettuaan yhteyttä muihin entisiin todistajiin. Vähitellen hän ystävystyi näiden kautta sellaisiinkin ihmisiin, joilla on toisenlainen tausta.

"Nykyisin minä en usko yhteen totuuteen, minusta vastausten etsiminen on se varsinainen uskonto"

Apostasia-prosessin aikana luopuja joutuu pohtimaan sekä elämänkulkuaan että omaa tapaansa ajatella paljon intensiivisemmin kuin tasaisempaa elämää viettänyt. Jos hän käy prosessin loppuun asti, hänestä tulee lopulta hyvin itsenäinen ihminen, jolla on selkeä maailmankuva ja terävä näkemys siitä, kuinka ihmisiä voidaan manipuloida. Mutta mistä hän saa arvonsa, jos mitään yliluonnollista auktoriteettia ei enää ole?

Toinen haastatelluista oli kohdannut usein kristittyjä, jotka olivat ihmetelleet, miksei hän liity evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kyselijöiden oli vaikea ymmärtää, että maassamme asuu koko joukko ihmisiä, joille luterilaisuus on aivan yhtä vieras uskonto kuin vaikkapa islam tai hindulaisuus perusluterilaiselle. Kaikki eivät voi palata kansankirkon helmaan. 

Ulkopuolisten auktoriteettien sijaan haastatellut luottavat omaan järkeensä ja tuntemuksiinsa. Vastauksia kysymykseen oikeasta ja väärästä ei etsitä kirjoista tai toisista uskonnoista, vaan omasta elämänkokemuksesta. Eettisenä ohjeena kumpikin viittasi kuitenkin nk. Kultaiseen sääntöön, jonka ajatus sisältyy moniin uskontoihin ja filosofioihin: "Kohtele toista niin kuin haluat itseäsi kohdeltavan." Vaikka haastatellut kuvailivat oman elämäntavan löytämisen ihanuutta ja elämisestä nauttimista, he eivät olleet sortuneet egoismiin vaan arvostavat monen muun suomalaisen lailla rehellisyyttä, ystävällisyyttä ja suvaitsevaisuutta.

Ystävyyssuhteiden vaaliminen, kohtalotovereiden tukeminen ja mieluisat harrastukset vievät nyt ajan, joka aikaisemmin oli varattu hengellisyyteen. Ainakin toinen heistä kokee hyvin vapauttavana sen, ettei enää tarvitse pelätä pahojen ajatusten vaikuttavan todellisuuteen eikä pohtia kuolemanjälkeistä elämää. Painopiste on siirtynyt tuonpuoleiseen valmistautumisesta tähän elämään, sen iloihin, suruihin ja haasteisiin. 

"Tärkeää on elää tässä ja nyt, eikä kuolemanjälkeisiä olotiloja varten. Niistä ei kukaan voi sanoa mitään varmaa."

Haastatellut ovat varmoja, ettei paluuta entiseen tai edes sitä muistuttavaan uskonnollisuuteen ole. Rankkojen kokemuksien jälkeen kumpikin heistä kokee hiljattain päässeensä kiinni uuteen elämään, jossa menneisyyden raskas paino on saanut väistyä hyvien asioiden tieltä. Yksi menneisyyden haamu väijyy kuitenkin sitkeästi nurkissa: elettyään koko lapsuutensa ja nuoruutensa eri lailla kuin muut heidän on edelleenkin vaikea tuntea itsensä täysivaltaisiksi jäseniksi tässä yhteiskunnassa. Pääsevätkö he koskaan tunteesta, että ovat aina vähän ulkopuolisia?

Kirjoittaja on toiminut Uskontojen uhrien tuki ry:n avustajana. UUT:n kotisivut verkossa: http://home.icon.fi/usk-uhri/
Entiselle Jehovan todistajalle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen torninvartija@yahoo.com