LUTERILAINEN ETIIKKA


Teksti on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen asettaman työryhmän mietinnöstä ETIIKAN KÄSIKIRJA-SUUNNITELMA osa "Luonnollinen moraalilaki luterilaisen etiikan perustana". Mietintö valmistui 1992 ja se hyväksyttiin jatkotyöskentelyn pohjaksi. Pohjana olevat Lutherin kirjoitukset on mainittu kirjallisuusluettelossa. Kirjallisuutena on käytetty pääasiassa Huovisen, Laulajan, Mannermaan, Martikaisen, Raunion ja Työrinojan tutkimuksia.

LUONNOLLINEN MORAALILAKI LUTERILAISEN ETIIKAN PERUSTANA


Jumalan olemus ja Jumalan kuvaksi luotu ihminen

Luterilaisessa teologiassa etiikka rakennetaan laista, ei evankeliumista käsin. Etiikka ei muodosta Jumalan tahdosta irtautunutta, omalakista ja maailmansisäistä aluetta, sillä lailla on perustelunsa viime kädessä Jumalassa ja hänen olemuksessaan.

Luterilaisen käsityksen mukaan Jumala on olemukseltaan rakkaus, joka antaa itsensä ja joka etsii toisen parasta. Luomakunnassaan Jumala toimii olemuksensa mukaisesti rakastaen luotujaan, käsittävätpä nämä tämän hyvyyden tai eivät. Luominen kokonaisuudessaan voidaan ymmärtää Jumalan rakkaudesta käsin: Hän luo koko luomakunnan tyhjästä (ex nihilo) ja ihmisen maan tomusta, jolla ei vielä mitään muotoa. Hän antaa olemassaolon sille, joka ei ole vielä mitään ja jolla ei ole mitään (nihil).

Vaikka luterilaisessa teologiassa Jumalan ja luomakunnan suhdetta ei ymmärretäkään analogia entis -opin avulla, silti ajatellaan, että Jumalan rakkauden ja luotujen olioiden moraalisen toiminnan (rakkaus laajassa merkityksessä) kesken vallitsee vastaavuus. Ei vain Jumala itse, vaan myös hänen luomansa elävät oliot toteuttavat rakkauden lakia. Etiikan alueella tätä periaatetta voidaan nimittää kultaiseksi säännöksi. Luther ajattelee, että kultainen sääntö on luotujen olioiden elämän ja moraalisen toiminnan yleisperiaate. Hän havainnollistaa käsitystään eläinkunnasta ottamillaan esimerkeillä. Emon huolehtiminen poikasistaan, äidin huolenpito lapsistaan ja aviopuolisoiden suhtautuminen toisiinsa ovat esimerkkejä kultaisen säännön toteutumisesta: toisen sijaan asettumisesta ja tämän hyvän kysymisestä. Lutherin mielestä koko luomakunta todistaa kultaisesta säännöstä. Jumalan luomistyönä luonto on "moraalinen".

Ihminen poikkeaa muista luoduista siinä, että hän on Jumalan kuva ja kaltainen (imago et similitudo Dei). Ihminen ei elä eläinten tavoin vain animaalisten ehtojen alaista elämää, vaan myös spirituaalista elämää. Alkutilassa spirituaalinen elämä merkitsi osallisuutta Jumalaan ja kuolemattomuuteen. Ihminen tunsi täydellisesti Jumalan tahdon ja kykeni toimimaan sen mukaisesti suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen ja muuhun luomakuntaan.

Ihmisen järki oli turmeltumaton ja saattoi tietää, mikä on luomakunnan muiden olioiden olemus. Aadam tunsi Eevan kuin oman "lihansa" ja rakasti häntä ilman pienintäkään puutteellisuutta. Jumalan kuvana olemiseen liittyi myös Jumalan erityinen päätös antaa ihmiselle valta hallita muita luotuja. Reformaattorin mukaan ihmisellä ei ollutkaan mitään vaikeutta hallita luomakuntaa rakkauden lain mukaisesti, sillä hän ymmärsi luotujen olemukset ja tarpeet. Lain vaatimusten täyttäminen oli hänelle sekä mahdollista että mieluisaa, koska Jumala oli luonut hänet olemukseltaan vanhurskaaksi ja piti häntä armon avulla tässä tilassa.

Jumalan kuvana ihmisen luontoon on "sisäänrakennettu" moraalinen toimintapa. Hänet on luotu elämään rakkauden lain, kultaisen säännön mukaisesti. Rakkauden lain vaatimukset ovat tunnistettavissa, sillä luonnollinen laki on kirjoitettu ihmisen sydämeen.

Universaali luonnollinen laki koskee kaikkia aikakausia ja jokaista ihmistä. Se on riippumaton ajan ja paikan muutoksista. Sen vaikutus on väistämätön ja taukoamaton. Samalla tavoin kuin Jumala pitää yllä luotujen elämää, hän myös ylläpitää ihmisen sydämessä luonnollista moraalilakia. Luonnollisesta laista avautuu siten ihmisen moraaliselle toiminnalle universaali perustelu. Luotuna olentona ihminen kohtaa luonnollisen lain rakkauden vaatimuksen jo ennen kuin se eksplikoidaan hänelle ulkoa päin.

Luterilaisen etiikan perustana on siis syvimmiltään Jumalan olemus ja tahto, jonka luonnollinen laki ilmaisee. Vaikka tästä käytetään eri nimityksiä, kuten laki, luonnollinen laki, kultainen sääntö, dekalogi tai vuorisaarnan eettiset ohjeet, kyseessä on aina yksi ja sama, jo luomisessa sydämeen kirjoitettu laki.

Rakkauden kaksoiskäskynä luonnollinen laki vaatii rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Edellinen vaatimus tarkoittaa ns. luonnollista Jumala tuntemusta. Sen perusteella ihminen palvoo Jumalanaan sitä, joka on kaikkivaltias ja hyvä. Ihminen voi jo luonnollisen Jumala-tuntemuksensa perusteella konstituoida itselleen Jumalan, sen, jolta hän etsii hädässään apua, kuten Luther Isossa Katekismuksessa sanoo. Jälkimmäinen vaatimus puolestaan toteutuu lähimmäisen rakastamisessa, kun ihminen asettuu lähimmäisensä sijaan, selvittää lähimmäisen tarpeen ja toimii tämän parhaaksi.

Ihmisenä olemiseen sisältyy siten luonnostaan kaksitahoinen rakkauden vaatimus: tulee rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Luonnollisesta laista rakennettu universaali etiikan malli ei sulje pois Jumala-suhteen aspektia. Rajoittavana tekijänä on sen sijaan syntiin lankeemus ja turmeltuminen. Luonnonoikeuden teologinen tarkastelu edellyttää seuraavaksi sen selvittämistä, miten nämä ovat vaikuttaneet ihmisen kykyyn tunnistaa luonnollisen lain vaatimukset ja täyttää ne.


Luonnollinen laki syntiinlankeemuksen jälkeen

Lutherin mukaan synti on turmellut ihmisluonnon kauttaaltaan. Tästä huolimatta ihminen on säilyttänyt ihmisen luontonsa ja siihen kuuluvan Jumalan kuvan. Synti on kuitenkin kietoutunut ihmisluontoon (peccatum originale) ja vääristänyt luonnollisten kykyjen toiminnot niin, että ihminen toimii Jumalan tahdon vastaisesti (peccatum actuale). Eettisen toiminnan kannalta kohtalokkainta on ihmisen intellektin ja tahdon turmeltuminen.

Lankeemuksen vaikutus ihmisluontoon ja sen luonnollisiin toimintoihin voidaan ymmärtää ns. agere sequitur esse -periaatteen avulla. Sen mukaan olemisen (esse) luonne määrää aina tekemisen (agere) luonteen. Kun Aadam alkutilassa oli olemukseltaan vanhurskas ja hyvä, olivat hänen kaikki tekonsa tämän olemuksen mukaisia. Kun langenneen Aadamin luontoon erottamatta liittyi synti, muuttuivat hänen tekonsa väistämättä vääriksi ja pahoiksi.

Luonnollisen moraalitajun ja luonnollisen lain perustalle rakennettavan etiikan kannalta on olennaista, että ihmisluonnon säilyessä myös siihen sisäänrakennettu luonnollinen laki pysyy. Synti ei muuta luonnollisen lain kahtalaista rakkauden vaatimusta. Laki on edelleen kirjoitettu ihmisen sydämeen. Se muodostaa inhimillisen viisauden summan, toimii hyveiden ja taitojen lähteenä ja on edelleen tunnistettavissa. Synti vaikuttaa kuitenkin sen, että lain vaatimus kuuluu aiempaa heikompana. Lisäksi se koetaan vaativana, pakottavana ja uhkaavana. Mieluisa ja täytettävissä ollut laki on muuttunut mahdottomia vaativaksi velkakirjaksi.

Luonnollisesta laista rakennettavan etiikan kannalta on olennaista, että ihminen voi tunnistaa syntiinlankeemuksesta huolimatta luonnostaan Jumalan tahdon. Sekä Jumalaan uskovalla että ei-uskovalla on oikean ja väärän taju, ja Jumala kirjoittaa jatkuvasti lakiaan jokaisen ihmisen sydämeen.

Synnin turmeleva vaikutus kohdistuu ihmisen tahdon toimintakykyyn. Vaikka hän voi edelleen tietää, mikä on eettisesti oikein, hän ei kuitenkaan tahdo toimia tietämänsä mukaisesti. Hän on välinpitämätön lähimmäistään kohtaan ja ohittaa tämän tarpeet "luontaisesti", kun se vain on mahdollista. Ihminen ei tahdo asettua lähimmäisen asemaan eikä toteuttaa tämän hyvää. Hän on kiinnostunut omasta edustaan ja jättää lähimmäisestä huolehtimisen mielellään muiden asiaksi.

Edellä kuvaillun syntiinlankeemuksen vaikutuksen vuoksi luonnollisen moraalilain perustalle rakennettavan etiikan luonnetta on täsmennettävä seuraavasti.

1.

Luterilaisessa etiikassa voidaan edelleen turvautua inhimillisiin päätelmiin ja järjen harkintaan arvioitaessa, mikä on oikein ja kuinka tulee toimia. Ihminen kykenee periaatteessa asettumaan lähimmäisen tilanteeseen ja tietämään tämän ja muun luomakunnan todellisen tarpeen. Tämä eettinen pyrkimys on kuitenkin vaivalloista. Lankeemuksen jälkeen ihminen ei asetu toisen ihmisen asemaan "luontaisesti", vaan hänen on ponnisteltava järkensä käytössä ja nähtävä vaivaa kultaisen säännön tulkitsemisessa.

2.

Lain sisällön hämärryttyä on tarpeen sekä luonnollisen lain sisällön jatkuva refleksio että sen eksplikaatio. Lutherin mukaan Jumala antoi Moosekselle kymmenen käskyä juuri tässä tarkoituksessa. Dekalogi ei poikkea sisällöltään aadamilaisesta luonnollisesta laista, mutta se antaa esim. kultaiseen sääntöön verrattuna yksityiskohtaisempia määräyksiä. Mooses on Lutherin mielestä lain selittäjä ja valaisija, ei sen auktoriteetti tai alkuunpanija. Dekalogin antamisessa oli kysymys luonnollisen lain uudistamisesta.

Dekalogi on erityisasemassa eettisten normien joukossa sen tähden, että muilla yksittäisillä laeilla, jotka esim. oikeusvaltiossa säätelevät ihmisen toimintaa, ei ole tukenaan välitöntä luonnonoikeudellista perustelua. Yksittäiset lait ovat aikaan sidottuja, tilanteesta riippuvaisia, kontingentteja normeja. Ne säilyttävät legitiimiytensä vain siinä määrin kuin ne ovat sopusoinnussa luonnollisen lain rakkauden vaatimuksen kanssa. Kun kultaisessa säännössä on "kaikki laki ja profeetat", niin dekalogissa luonnollinen laki saa Lutherin mielestä niin erinomaisen tulkinnan, että se nousee kaikkien aikojen ja koko maailman laiksi sekä toimii kaikkien lakien ja säädösten mittapuuna.

3.

Eettisissä ratkaisuissaan ihmisen ei ole viisasta luottaa "sisältäpäin" tuleviin oivalluksiin, sillä turmeltuneen luontonsa vaikutuksesta hän etsii omaa etuaan eikä kysy lähimmäisensä hyvää. Tätä rakkauden vääristymistä vastaan tarvitaan sydämiin kirjoitetun lain lisäksi rakkauden käskyn eksplikaatio. Noudattaessaan kultaista sääntöä tai dekalogia joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä - ihminen toimii turmeltunutta tahdon suuntaansa vastaan: hän asettuu toisen asemaan ja havaitsee tämän tarpeen.

4.

Kristittyyn ja ei-kristittyyn kohdistuu sama luonnollisen lain moraalinen vaatimus. Kumpikin voi ymmärtää luonnollisen lain perusteella, mikä on eettisesti oikein. Kristitty ja ei-kristitty voivat tehdä ulkonaisesti samanlaisen teon, joka toteuttaa lähimmäisen hyvän. Pelastuksen kannalta teon merkitystä ei kuitenkaan voida arvioida yksinomaan ulkoisen tarkastelun perusteella. Teko on oikea silloin, kun sillä tavoitellaan lähimmäisen hyvää, mutta väärä, jos lähimmäisen tarpeen täyttäminen on vain väline oman edun tavoittelussa.

5.

Luonnollisen lain perusteella ihminen kykenee selvittämään lähimmäisen todellisen tarpeen. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että hän tahtoisi toimia oikeaksi tietämänsä mukaisesti. Syntiinlankeemuksen vuoksi lähimmäisen tarve ei välttämättä motivoi ihmistä toimimaan lähimmäisen hyväksi, vaan turmeltunut ohjaa etsimään omaa etua. Lähimmäisen rakastamisen vaatimus tarvitsee tällöin tuekseen rationaalisen perustelun. On osoitettava, että lähimmäisen rakastaminen toteuttaa paitsi lähimmäisen hyvän myös yhteisön kokonaishyvän ja tätä kautta myös oman edun. Jos sen sijaan lähimmäisen hyvän toteutuminen merkitsee omasta edusta luopumista, hyötyyn vetoava perustelu ei enää auta motivoinnissa. Jäljelle jäävät maallisen regimentin velvoite suostua kokonaisedun mukaiseen toimintaan ja se rationaalinen näkökohta että oman edun ajaminen tuottaa pitkällä tähtäimellä vahingollisimmat seuraukset.

6.

Langenneelle ihmiselle on ominaista, ettei hän tahdo toimia vapaaehtoisesti luonnollisen moraalilain mukaisesti, vaikka sen tunteekin. Tämän vuoksi on tarpeen lain saarna eli luonnollisen lain vaatimuksen selventäminen. Samalla on huomattava että lain saarnalla ja oikein toimimisen vaatimuksella on aina kiinnekohtansa sydämiin kirjoitetussa laissa. Lakia on saarnattu jo ennen ääneen julistettua lain saarnaa, koska Jumala piirtää rakkauden vaatimusta jatkuvasti sydämiin.

7.

Syntiinlankeemuksen vuoksi Jumala on asettanut maallisen regimentin. Tämän tehtävänä on lakien avulla vaatimalla pakottaen, jopa rangaisten ja uhaten säilyttää rauha ja saattaa voimaan ulkonainen rakkaus.

Oikea maallinen regimentti ei toimi omalakisesti, vaan se on sidottu luonnolliseen lakiin ja saa oikeutuksensa vain sen mukaisesti toimiessaan. Maallisen regimentin tulee huolehtia että lähimmäisen rakastaminen ja kultainen sääntö toteutuvat yhteiskunnassa ainakin ulkonaisesti. Ellei näin tapahdu, tulee lakeja muuttaa. Yhteiskunnan jäsen ja kirkko voivat ja niiden tuleekin esittää kritiikkiä maallista regimenttiä kohtaan, jos tämä toimii rakkauden lakia ja kultaista sääntöä vastaan.

Maallisella ja hengellisellä regimentillä on rakkauden näkökulmasta sama tarkoitus. Tämä tosin toteutuu eri tavoin. Kun maallisessa regimentissä rakkauden on määrä toteutua käskien ja lakien velvoittamana, kirkossa se tulee saattaa voimaan evankeliumin avulla. Kirkossa hallitsee evankeliumi, joka lahjoittaa Kristuksen ja synnyttää uskon. Uskon kautta läsnäoleva Kristus täyttää lain vapaasti, pakottamatta. Kristityn lain täyttämiselle on ominaista sama spontaanisuus edellyttäen, että Kristus hallitsee häntä (luku 3.4.). Konkreettisena ulkoisena yhteisönä, kun on kysymys esim. hallinnosta tai virkaehtosopimuksista kirkon toimintaa säätelevät maallisen regimentin tavoin lait, joiden tulee olla sopusoinnussa kultaisen säännön kanssa.


Kristus lain täyttäjänä

Luterilaisen etiikan kannalta on tärkeää, että Kristuksen pelastava teko merkitsee luonnollisen lain rakkauden vaatimuksen täyttämistä. Kristitty on osallinen Jumalan rakkaudesta kun Kristus asuu hänessä uskon kautta.

Kristus ei tuonut maailmaan luonnollisesta laista poikkeavaa uutta lakia. Hän on lain selittäjä ja täyttäjä sekä lain täyttymys, mutta ei uuden lain antaja. Niinpä esim. vuorisaarnassa Kristus vain eksplikoi luonnollista lakia. Samoin elämässään ja ristillä kärsiessään Kristus täytti jo luomisessa annetun rakkauden lain vaatimuksen. Lunastaessaan ihmisen synnin vallasta hän asettui toisen sijaan ja toteutti kultaisen säännön periaatetta.

Täyttäessään lain Kristus kuitenkin poikkesi siitä, miten langennut ihminen suhtautuu lakiin. Ensinnäkin Kristus ymmärsi oikein lain hengellisen luonteen, sen että lain noudattaminen edellyttää oikeaa intentiota. Esimerkkeinä tästä Luther mainitsee Kristuksen rakkauden Isää kohtaan ja käskyn, että myös vihollista tulee rakastaa. Oikean intention merkitys tulee esille tuonnempana, kun tarkastellaan kristityn mahdollisuutta täyttää laki.

Kristuksen suhtautumisessa lakiin on toiseksi erityistä se, että hän täytti lain täydellisesti ja vapaasta tahdostaan. Kristuksen laintäyttämisessä toteutui agere seuitur esse -periaate, jonka mukaan oleminen määrää toiminnan luonteen. Olemukseltaan vanhurskaan Kristuksen teoilla oli todellisen rakkauden tuntomerkit.

Kristuksen täydellinen lain täyttäminen on luterilaisen etiikan kannalta tärkeä sen tähden, että hän vahvistaa luonnollisen lain vaatimuksen. Kristus on kristillisen elämän esikuva, koska hän noudatti kultaista sääntöä ja täytti luonnollisen lain eettisen vaatimuksen. Lain sisällöllinen ykseys ei siten murru lunastuksessa. Riippumatta pelastushistorian vaiheesta luonnollinen laki ilmaisee Jumalan muuttumattoman rakkauden vaatimuksen. Tämän kohtaavat kaikki ihmiset uskosta ja maailmankatsomuksesta riippumatta. Ero kristityn ja ei-kristityn välillä syntyy siitä, että luonnollinen ihminen ja kristitty reagoivat lakiin toisistaan poiketen. Edellinen noudattaa lain vaatimusta ulkonaisesti, minimimääräisesti ja pakonomaisesti, jälkimmäinen - jos Kristus hallitsee häntä - vapaaehtoisesti ja runsain määrin.

Täyttäessään lain Kristus on riistänyt siltä kyvyn tuomita ja ajaa ihminen epätoivoon. Siellä missä Kristus on läsnä, laki ei enää toimi hirmuvallan tavoin. On tultu luterilaisen etiikan kannalta olennaiseen kysymykseen: mitä usko vaikuttaa kristityn eettiseen toimintaan.


Kristuksen läsnäolo uskossa

Luterilaisen käsityksen mukaan usko merkitsee Kristuksen reaalista läsnäoloa ja asumista kristityssä. Uskon välityksellä Kristus ja kristitty yhdistyvät toisiinsa. Tällöin kristitystä tulee osallinen Jumalasta, tämän elämästä ja rakkaudesta (partisipaatio).

Usko ja sen mahdollistama partisipaatio luovat perustan kristityn rakkaudelle. Uskoon sisältyvä tieto Jumalasta ja tämän pelastavasta tahdosta (noeettinen aspekti) ja uskon kautta toteutuva pelastus ja uusi elämä (onttinen aspekti) ovat liitettävissä toisiinsa, kun aspekteja tarkastellaan Kristuksen reaalisen läsnäolon ajatuksesta käsin. Uskossa läsnäoleva Kristus valaisee kristityn järjen ja vaikuttaa tämän tahtoon niin, että tämä alkaa toimia rakkauden lain mukaisesti. Kristuksen läsnäolo vaikuttaa siten reaalisesti uskovan olemiseen ja tekemiseen. Partisipaatiossa toteutuu Paavalin ajatus, että "kristitty on, elää ja liikkuu Kristuksessa" (Apt. 17:28). Kristityn koko elämä ja teot määräytyvät siitä, että läsnäoleva Kristus on ottanut kristityn hallintaansa.

Luterilaisessa usko-käsitteessä ja kilvoituksessa on olennaista, että Kristuksen läsnäolo ja vaikutus ovat kiinteästi sidoksissa toisiinsa: Kristus ei vaikuta olematta itse läsnä ja missä hän on läsnä siellä hän myös vaikuttaa pelastuksen. Tämä alkaa toteutua, kun läsnäoleva Kristus muuttaa kristittyä vähitellen ja salatulla tavalla itsensä kaltaiseksi. Huolimatta siitä, että muutos on todellista Kristuksen muotoiseksi tulemista, se on kuitenkin vasta alullaan eikä koskaan tämän elämän aikana täydellistä tai lopullista. Kristittyyn jää synti, pyrkimys omaa hyötyä etsivään rakkauteen, jota läsnäolevan Kristuksen täytyy jatkuvasti ajaa pois.

Kristuksen läsnäolo on yhteydessä myös siihen, miten kristitty täyttää lain vaatimuksen uskoa Jumalaan ja rakastaa lähimmäistään. Näiden välinen suhde ei ole vain kausaalinen: rakkaus ei ole yksinomaan uskonvanhurskauden seuraus. Usko ja rakkaus ovat saman asian eri puolia: uskossa lahjoitettava pelastus, Kristus, on juuri ihmistä hallitseva rakkaus. Usko ja rakkaus, dogmatiikka ja etiikka, ovatkin luterilaisessa teologiassa erottamattomasti sidoksissa toisiinsa. Tämän merkitys kristityn rakkaudelle tulee esille seuraavia näkökohtia käsiteltäessä.


Rakkauden vaatimuksen tunnistaminen

Kristitty ja ei-kristitty kykenevät reformaattorin mukaan ymmärtämään järkensä avulla, mikä on lähimmäisen tarve. He kuitenkin suhtautuvat lain vaatimukseen eri tavoin. Kristuksen läsnäolo muuttaa kristityn asenteen siten, että hän oivaltaa rakkauden vaatimuksen, sen että rakkauden tulee olla pyyteetöntä. Tämä toteutuu, jos rakkauden tosiasiallisena kohteena on Jumala, kun on kysymys lain ensimmäisen taulun vaatimuksista, ja lähimmäinen, kun on kysymys lain toisen taulun vaatimuksista. Sen sijaan rakkauden intentio vääristyy, kun ihminen tavoittelee rakkauden ja tekojen avulla Jumalan hyväksyntää tai lähimmäiseltä saatavaa hyötyä.

Vaikka läsnäoleva Kristus vaikuttaa kristityn rakkauden, tämän itsensäkin tulee suostua eettisten valintojen paineeseen sekä nähdä vaivaa ja sitoutua. Kristus ei toimi ilman kristittyä, vaan tämän kanssa yhteistyössä (kooperaatio) järjen ja tahdon asettamissa rajoissa.

Järjen käsityskyky on rajallinen, ja monet eettiset ongelmat ovat pulmallisia. Luterilaisen käsityksen mukaan vaikeissa eettisissä kysymyksissä ei ole lopullista selvyyttä. Niitä selviteltäessä voidaan toisaalta luottaa ihmisen järjen harkintaan ja eri tieteiden apuun. Toisaalta järkeä ja tietoa ei tule absolutisoida. Oikea järjen käyttö toteutuu, kun eettisiä ratkaisuja arvioidaan kultaisen säännön valossa, mikä toteuttaa rakkauden oikean intention

Sen sijaan omantunnon ääneen ei voi luottaa samalla tavoin kuin järjen harkintaan. Toisin kuin tutkimuksessa useasti väitetään omatunto (conscientia) ei ole etiikan sisällön lähde, vaan sen tehtävänä on arvioida ihmisen teon laatua. Omatunto ei ole siis teon aikaansaava kyky (virtus operandi), vaan tehtyjä tai tehtävänä olevia tekoja arvioiva kyky. Se syyttää (virtus accusandi), mikäli ihmisen teot ovat synnin leimaamia.

Synnin vuoksi kristitty ei kykene toimimaan yksinomaan rakkauden intention mukaisesti. Hän on koko elämän ajan läsnäolevan Kristuksen ja jäljellä olevan synnin taistelukenttä.


Usko ja luonnollisen lain täyttäminen

Kristus ja Pyhä Henki synnyttävät kristityn tahdossa uusia liikkeitä niin, että tämä mielellään myöntyy Jumalan tahdon vaatimukseen. Hänestä tulee ainakin alkavasti "hyväksi tehty puu", joka tuottaa olemuksensa mukaisia "hedelmiä". Hyvät teot syntyvät läsnäolevan Kristuksen vaikuttamina ikään kuin itsestään tavalla, joka muistuttaa alkutilan Aadamin ja Kristuksen suorittamaa lain täyttämistä.

"Hyvänä puuna" kristitty ei tavoittele omaa hyötyään, vaan on kiinnostunut lähimmäisen parhaasta. "Hedelmät", konkreettiset teot, ovat puun olemuksen mukaiset. Tämä agape rakkaus ei tavoittele itselleen hyvää, vaan lahjoittaa omastaan sille, joka tarvitsee ja joka on hädässä.

Agape-rakkauden luonne käy ymmärrettäväksi vain siten, että uskon välityksellä kristitty on osallinen Jumalasta ja tämän rakkaudesta. Hänet on täytetty Jumalan hyvyydellä. Hänelle on annettu Kristus lahjaksi. Kristitty ei tarvitse - vaikka hän kärsisi aineellista puutetta - mitään, mikä lisäisi hänen hallussaan olevan hyvän määrää.

Partisipaatio-ajatuksesta käsin voidaan edelleen ymmärtää se Lutherin ajatus, että kristityn rakkaus lähimmäistään kohtaan ei voi jäädä ilman vaikutusta. Jumalan rakkaus on muuttanut kristittyä antamalla tälle Jumalan hyvyyden. Kristitty voi siten jakaa lahjaksi saamiaan hyvyyksiä eteenpäin lähimmäisilleen. Kun jaettava on edelleenkin Jumalan hyvyyttä, se muuttaa myös lähimmäisen. Lähimmäistä rakastaessaan kristitty ei tyhjenny Jumalan rakkaudesta, vaan Jumala täyttää hänet yhä uudestaan hyvyydellään.

Kristitty on Jumalan luotuja kohtaan osoittaman hyvyyden instrumentti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kristityn välineellistämistä. Jumala ei käytä instrumenttejaan kuin työvälinettä eikä toteuta tahtoaan ohi ihmisen järjen ja tahdon. Jumala muuttaa ensin ihmisen uskon ja armon välityksellä "hyväksi puuksi", minkä jälkeen puu tuottaa olemuksensa mukaisia hedelmiä.

Jäljellä olevan synnin tähden kristitty ei ole kuitenkaan kokonaisuudessaan "hyvä puu". Hän voi tehdä hyviä tekoja vain tietyin ehdoin.

Ensinnäkin kristityn rakkauden edellytyksenä Kristuksen jatkuva läsnäolo. Mikäli usko lakkaisi ja Kristus poistuisi kristitystä, tämä jäisi kokonaan syntiseksi ja etsisi vain omaa etuaan. Kristityssä alkanut uudistus ei ole siis pysyvä ominaisuus. Luther korosti skolastisen armo-oppin kritiikissään, että tämä uudistus on läsnäolevan Kristuksen vanhurskautta eikä kristityn omassa hallussa olevaa kelvollisuutta. Toiseksi jäljellä oleva synti pyrkii estämään kristityn rakkauden toteutumisen. Kristitty voi taistella vain, jos läsnäoleva Kristus kuolettaa pois syntiä ja vaikuttaa rakkauden. Syntiä vastaan käytävä taistelu edellyttää, että kristitty pysyy armon eli sanan ja sakramenttien vaikutuspiirissä. Niissä ja niiden välityksellä hän tulee Kristuksesta osalliseksi ja pysyy tähän liittyneenä.


Armonvälineet ja kristityn rakkaus

Uskon perustava sakramentti on kaste, jossa tullaan osalliseksi Kristuksesta. Kasteessa Jumala vuodattaa kastettavaan oman uskon. Tässä uskossa hänelle annetaan Kristus ja Kristuksessa vanhurskaus ja rakkaus. Kristuksen ja kastetun kesken tapahtuu ihmeteltävä vaihto (commercium admirabile): Kristus ottaa kantaakseen kastettavan synnin ja pyrkii kuolettamaan sen.

Kasteen jälkeen elämä on lahjoitetun uskon syvenemistä ja jäljellä olevan synnin poistamista. Vanhurskauttaminen on prosessi, jossa toteutuu samalla kertaa sekä Kristuksen täydellisen vanhurskauden lukeminen kastetun hyväksi että Kristuksen jatkuva syntiä kuolettava ja kastettua uudistava työ. Kumpikin vanhurskauttamisen aspekti toteutuu silloin, kun kristitty pysyy Kristuksen yhteydessä. Tämän vuoksi hän tarvitsee Jumalan sanaa ja ehtoollisen sakramenttia. Näitä käyttäen hänen uskonsa vahvistuu, Kristus saa enemmän hallintavaltaa ja hän voi kilvoitella arkisessa kutsumuksessaan.

Kristityn spirituaaliteetti, joka toteutuu sanan ja sakramenttien yhteydessä, ei merkitse vain Jumala-suhteen vaalimista. Yhtä olennaista on lähimmäisen rakastaminen. Luterilaisessa teologiassa Jumalaan suuntautuvaa rakastamista ei voi irroittaa lähimmäisen rakastamisesta. Kristusta ei voi jakaa.


Jumalan rakastamisen ja lähimmäisen rakastamisen yhteys

Luonnollisen lain ja kultaisen säännön Jumala-suhdetta koskeva vaatimus toteutuu silloin, kun kristitty antaa Jumalalle tälle kuuluvan kunnian ja sallii Jumalan yksin olla Jumala. Kunnian hän antaa Jumalalle silloin, kun hän toisaalta tunnustaa pyrkivänsä pelastamaan itsensä omin teoin, pitävänsä itseään vanhurskaana ja rikkovansa lähimmäistään vastaan ja toisaalta huutaa avuksi Jumalaa. Usko merkitsee sitä, että Kristus yksin saa olla kristityn elämässä pelastaja, vanhurskauttaja ja rakkauden lahjoittaja. Luonnollisen lain ja kultaisen säännön lähimmäissuhdetta koskeva vaatimus liittyy erottamattomasti Jumala-suhteeseen. Kristitty ei voi rakastaa Jumalaa ja hänen tahtoaan etsimättä lähimmäisensä parasta. Toisaalta hengellinen kilvoitus on perheessä, lähisuhteissa ja työssä toteutuvaa palvelemista ja pyyteetöntä rakkautta. Toisaalta maallinen kutsumus, jossa tehdään työtä toisen ihmisen hyväksi, on oikeaa Jumalan rakastamista.

Lähimmäisen rakastaminen ei siten ole vain uskon seuraus, vaan uskon käsite sulkee sisäänsä rakkauden, joka kohdistuu sekä Jumalaan että toiseen ihmiseen. Kristitty elää uskossa pelastuakseen ja rakastaakseen lähimmäistään, ja etiikka on oleellinen osa Jumala-suhdetta. Reformaattori suhtautuikin torjuvasti sellaiseen Jumalan palvelemiseen, jossa eristäydyttiin luonnollisista elämänyhteyksistä. Luostari ei taannut pyhää ja oikeaa elämää. Pikemminkin eristäytyminen johti vääristymiin ja lähimmäisrakkauden laiminlyöntiin. Rakkaus oli luostarissa "ajettu nurkkaan".

Jumalan ja lähimmäisen rakastamisen yhteenkuuluvuus eli kristillisen etiikan kokonaisuus käy ilmi, kun tarkastellaan Lutherin käsitystä kristillisen elämän päämäärästä.


Rakkauden merkitys pelastuksen kannalta

Kristityn päämäärä on tuleva elämä, jossa toteutuu jälleen se, mikä oli ominaista ihmisen elämälle alkutilassa. Kun Kristus- oli kilvoituksen aikana jatkuvasti uudistanut kristittyä, tämä uudistus toteutuu nyt täydellisesti. Kristitystä tulee Kristuksen muotoinen. Tällöin muuttuu myös kristityn rakkaus. Hän kykenee alkutilan tapaan täyttämään luonnollisen lain vaatimuksen. Kun hänen rakkautensa kilvoituksen aikana oli vain alullaan, hän rakastaa täyttymyksessä Jumalaa ja pelastettuja kokosydämisesti. Lain vaatimus toteutuu siis täydellisesti. Samalla usko ja sen kanssa toivo käyvät tarpeettomiksi. Ne lakkaavat ja rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin muuttuu ikuiseksi.

Edellä kuvailtu ihmisen päämäärä on etiikan kannalta merkityksellinen, sillä se täsmentää luterilaista näkemystä uskon ja rakkauden suhteesta. Uskon paikka on tässä elämässä, in statu viae, kun taas "rakkaus ei koskaan häviä".

Usko on pelastumisen kannalta välttämätön, koska vain uskon kautta Kristus on läsnä ja liittää kristityn itseensä sekä saattaa hänet pelastuksesta osalliseksi. Pelastus, uskossa annettavat lahjat, Jumala ja hänen elämänsä, ovat puolestaan rakkaus. Usko pelastaa sen tähden, että se lahjoittaa ihmiselle Jumalan rakkauden. Tätä Luther kuvaili tarjoilijalla, joka täyttää lasin. Usko on lasi, johon ja jolla juoma tarjotaan. Rakkaus on juoma, varsinainen lahja. Ilman uskoa, joka sulkee sisäänsä lahjan, ei kristitty voi tulla lahjasta osalliseksi.

Luonnollisen lain ja kultaisen säännön rakkauden vaatimus kohdistuu siis yhtäläisellä tavalla jokaiseen ihmiseen, kristittyyn ja ei-kristittyyn. Tämän vuoksi se muodostaa universaalin etiikan perustan. Kristitystä puheen ollen sama rakkauden vaatimus on yhteydessä myös hänen pelastukseensa.



Kirkon etusivulle