|
Hannele Kankuri Kakuman pakolaiskeskuksen johtajaksi
Luterilainen maailmanliitto LML on valinnut suomalaisen Hannele Kankurin Kenian luoteisosassa sijaitsevan Kakuman pakolaiskeskuksen johtajaksi. Miltä mahtavat näyttää suuren pakolaiskeskuksen johtajan työn plussat ja miinukset ruutupaperille kirjattuna? Valinnasta kuultuaan Hannele Kankuri kirjoitti ensimmäiseksi oman listansa. Plussan puolelle jäätiin: Kankuri aloittaa työt Keniassa joulukuun alussa. Kakuman pakolaiskeskus on valtava. Asukkaina on noin 83 000 sotapakolaista, jotka edustavat lukuisia eri kansallisuuksia. Suurin osa pakolaisista tulee rajan takaa, pitkän ja raskaan sisällissodan kolhimasta Sudanista. Keskuksessa järjestetään sotaa pakeneville muun muassa majoitus, ruokaa, juomavettä, koulutusta ja sairaanhoitoa. Suomen Kirkon Ulkomaanapu on Kakuman pakolaiskeskuksen tärkeimpiä rahoittajia. Kankuri ottaa ison haasteen vastaan rauhallisin mielin. Afrikka on tuttu ennestään. 1990-luvulla Kankuri asui vuosia Sambiassa ja Ugandassa. Pakolaisten parissa Kankuri työskenteli Ugandassakin, mutta nuori nainen pakolaisleirin johtajana on kuitenkin harvinaisuus. ”Pakolaiskeskuksessa kestää jonkin aikaa, ennen kuin muuttuu tavallaan sukupuolettomaksi johtajaksi. Se vaatii ’puskauskottavuuden’ luomista”, Kankuri hymyilee. ”Ihmisille täytyy todistaa, että tietää ja osaa, on oikeassa paikassa.” Afrikan yhteisöllisyys miellyttää Vaikeitakaan olosuhteita kokeneena Kankuri ei myönnä menettäneensä toivoa Afrikan suhteen. Pakolaisongelman takana väijyvät usein jatkuvat sodat, ja lisäksi Afrikkaa vaivaavat loputtoman tuntuiset nälänhädät, juomavesi- ja terveysongelmat. ”Päävastuu mantereen kehityksestä on afrikkalaisilla itsellään. Kuitenkin länsimaisilla avustustyöntekijöillä on Afrikassa pieni, mutta mielekäs rooli.” Suomessa sosiaalityöntekijänä ja koulukuraattorina työskennellyt Kankuri lähteekin mieluummin Afrikkaan kuin jää Suomeen töihin. Työn mielekkyyden lisäksi afrikkalainen elämänasenne miellyttää: ”Suomessa asiat ovat tärkeämpiä kuin ihmiset. Afrikassa ymmärretään yhteisöllisyyden merkitys.” Teksti: Elina Manninen
|
