Joulunodotusta Afganistanissa
Lauantai, joulukuun 14. päivä.
Toimistomme Kabulissa on hiljainen ja rauhallinen. Joulu lähestyy, ulkomaalaiset työntekijät ovat jo pitkään suunnitelleet joululomiaan ja afgaanit pitävät viimeisiä lomapäiviään ennen vuoden loppua. Olen ainoa Norjan kirkon ulkomaanavun ulkomainen työntekijä Kabulissa tällä hetkellä.
Kabulissa on ollut viime päivinä kylmä, maa on aamuisin huurteessa. Kaupunkia ympäröivät vuoret ovat lumivaipan peitossa, mutta itse Kabul on lumeton ja kuiva. Vaikka Afganistan on riippuvainen maataloudesta, ja maatalous sateista, emme odota tulevaa sadekautta ja lunta. Vain muutama Kabulin kaduista on päällystetty, loput muuttuvat sateiden myötä liukkaaksi savivelliksi, johon sekoittuvat avointen viemäreiden ja kadunvarsien roskakasojen jätteet.
Turvatoimet ovat nykyisin tiukat. Joka aamu herään helikoptereiden ja lentokoneiden ääniin. Suunniteltu käynti naisten osuuskunnassa tunnin ajomatkan päässä Kabulista piti tänään peruuttaa turvariskien vuoksi. Tie, jota meidän oli tarkoitus käyttää oli arvioitu korkean riskin alueeksi.
Iltapäivällä yksi suunnitelmamme onnistuu. Pääsen osallistumaan seremoniaan, joka järjestetään naisille tarkoitetun yhdeksän kuukautta kestäneen lukutaito- ja ompelukurssin päätteeksi. Juhlat ovat tärkeitä, naiset laittavat todistukset suoritetusta kurssista kodin seinälle. Allekirjoitin todistuksia viime yönä puoli yhteentoista.
* * *
Kaupungin ”miellyttävästä” osasta, jossa toimistomme on, ajamme keskustan kautta vanhaan Kabuliin. Isolla torilla on kaikkea tuoreesta lihasta hedelmiin ja nahkatakkeihin, keittiötarvikkeisiin, mattoihin, radioihin, kaikkea auringon alla. Ihmiset kuhisevat kuin mehiläiset, tuhansittain, auto matelee hitaasti väkijoukon halki. Lopulta pääsemme asuntoalueelle, mutaiset kadut muuttuvat mutaisiksi teiksi ja kapeiksi kujiksi, kunnes auto on jätettävä ja jatkamme kävelleen.
Talot ovat vanhoja kaksi- tai kolmikerroksisia savitiilestä rakennettuja ja savella rapattuja. Kujat ovat kapeita, tuntuu kuin talot kujan molemmin puolin kurottuisivat toisiaan kohti peittäen taivaan. Ikkuna-aukot on peitetty muoveilla, puuovissa on jäljellä maalintähteitä. Monet oviaukot on peitetty säkeillä. Ylhäällä lapset tungeksivat ikkuna-aukoissa nähdäkseen vilauksen ulkomaalaisista. ”Salaam”, joku sanoo, ”Hello”, huutaa rohkein pojista.
Kun pääsemme perille, meidät ohjataan sisäpihaan ja kapeita portaita pitkin eteiseen. Kengät otetaan pois. Olemme yksityiskodissa. Kun ovikangas on siirretty sivuun, pääsemme sisään noin kolme kertaa viisi metriä leveään huoneeseen, joka on täynnä lattialla istuvia naisia. Tilaa on juuri riittävästi, että pääsemme kulkemaan huoneen läpi nurkkaan, jossa naiset ahtautuvat tiiviimmin, jotta mahdumme istumaan.
Naiset ovat odottaneet meitä jo tunnin ja huoneessa on tukahduttavan kuuma. Lattia on peitetty matoilla, seinän vierustoilla on rullalle käärittyjä patjoja. Tässä huoneessa perhe elää, täällä he syövät, täällä he nukkuvat.
Länsimaiset jalat eivät taivu helposti. Lattialla istuminen jalat ristissä on tuskallinen kokemus, jos se kestää pitkään. Onneksi minut pyydetään ojentamaan todistukset ja lahjat osallistujille, joten saan nousta hetkeksi seisomaan. Seremonia sujuu kevyen sydämellisesti. Naisia huvittaa se, miten lausun heidän nimensä. Sitten tarjoillaan teetä ja kakkua ja alkaa valokuvaseremonia.
Vaikka naiset yleensä karttavat valokuviin joutumista kääntymällä poispäin tai vetämällä huivin kasvojensa peitoksi, nyt he eivät voi vastustaa kiusausta päästä kuvaan ulkomaalaisen kanssa. Minut kuvataan ryhmänjohtajan kanssa, lukutaito-opettajan kanssa, ompelun opettajan kanssa, yhdessä tuon ja tämän ryhmän kanssa. Jokainen haluaisi olla lähimpänä. Tuntuu omituiselta ajatella, että kuvani roikkuu seinällä näiden naisten kodeissa.
* * *
Toimistokompleksiin kuuluu kolme rakennusta. Useimpia huoneita käytetään toimistoina, mutta meillä on myös keittiö ja ruokailuhuone. Täällä on myös yksi asunto, yhden talon ylin kerros, jossa minä asun. Se tekee työmatkan lyhyeksi, mutta merkitsee asumista eristyksissä.
Viime kuukauden ajan useimmin toistettu kysymys ulkomaalaisten kesken on ollut: ”Milloin lähdet kotiin jouluksi?” Tietoja lentoaikatauluista ja lipuista, matkatavaroista ja joululahjoista on vaihdettu. Olemme kaikki olleet mukana valmisteluissa, ihailleet ostoksia, hakeneet viisumeita, olleet huolestuneita, kun lentoja on siirretty, ja taas siirretty ja taas. Eilen he lähtivät joulun tähdet silmissään, matkallaan äitiensä, vaimojensa ja lastensa luo, joulupäivälliselle. Vilkutin heille hyvästiksi.
Menin kotiin ja avasin joululahjan, jonka ystävät lähettivät minulle. Enkelikello, pienet enkelit lentämässä ympäri ja ympäri kynttilöiden yllä, soittaen pieniä kelloja. Ihanaa. Kabulissakin on joulu.
Afganistanilaiset kollegani ovat luvanneet minulle joulupuun. Ellemme löydä kuusta tai jotain sen kaltaista puuta, he pyytävät toimiston ulkopuolella verstastaan pitävän puusepän tekemään sellaisen. He ovat hyvin huomaavaisia ja anteliaita, he tietävät, että joulu on meille tärkeä juhla, jolloin perhe kokoontuu yhteen. Heidän mielestään ei ole oikein, että minun pitää olla täällä yksin, joten he pitävät huolen siitä, että saan jouluni.
Teksti ja kuvat: Magna Torvund, Ohjelmakoordinaattori