Kateutta ja demokratiaa aavikkokaupungissa

Pohjois-Kenian hiekkaerämaassa on Kirkon Ulkomaanavun tukema 80 000 asukkaan pakolaiskeskus Kakuma. Väliaikaiseksi tarkoitetun kaupungin läpäisevä joenuoma irvistää kuivuuttaan ja keskuksen hiekkainen lentokenttä näyttää erikoiselta maamerkiltä maantien vieressä.

Mittari näyttää +39 astetta iltapäivällä ja ihmiset pysyvät varjossa majoissaan. Keskuksen asukkaita kiusaavat säännöllisesti hiekkamyrskyt, joiden lennättämä hiekka tunkeutuu joka paikkaan.

Voisiko joku olla kateellinen tämän pakolaiskeskuksen kovia kokeneille asukeille? Luterilaisen Maailmanliiton Kenian ja Sudanin ohjelman johtaja Bobby Waddell tietää ainakin kaksi ryhmää, jotka tahtovat osille Kakuman leirin oloista.

"Nairobista Kakumaan vievän tien viimeiset 300 kilometriä on ajettava poliisisaattueessa, koska bandiitit ryöstelevät usein busseja ja kuorma-autoja. Esimerkiksi kesäkuussa 2002 avustussaattueemme joutui ankaran tulituksen kohteeksi. Muutama ajoneuvo jouduttiin jättämään tielle, mutta onneksi kaikki säilyivät hengissä."

Kakuman pakolaisleiriä ylläpitävät YK:n pakolaisapu UNHCR ja Luterilainen Maailmanliitto joutuvat selvittämään jättileirillään mitä erilaisimpia haasteita. LML:n ohjelmajohtaja Waddell toivookin syyskuussa 2002, että rahoittajilta löytyisi varoja lentokuljetusten lisäämiseen.

Liiketoimia ja koulujärjestelyitä

Toinen Kakuman leiriä kadehtiva ryhmä löytyy sitä ympäröivän Turkanan alueen alkuperäisasukeista. "Karuissa oloissa elävät turkanalaiset tahtovat hyötyä alueelleen pystytetystä suurleiristä; palkkatöitä tai liiketoimia. Ostammekin heiltä rakennusmateriaaleja, polttopuita ja muita luonnon resursseja." kertoo Waddell.

Turkanalaiset ovat tahtoneet osansa myös leirin mittavasta koulujärjestelmästä: pakolaisnuorten tulevaisuuden turvaksi leirillä on panostettu koulutukseen. 25 000 koululaiselle annetaan opetusta seitsemässä esikoulussa, 21 ala-asteella ja kolmessa keskiasteen koulussa. Waddell kertoo että ympäristön asukkaita on tultu vastaan antamalla heille mahdollisuus käyttää vesijärjestelmiä ja muita palveluita.

Yhdeksän kansan ongelmat ja demokratia

Yksi leirin haasteista on se, että pakolaiset edustavat yhdeksää eri kansallisuutta: Kakuman 10-vuotisen historian suurin ryhmä on aina ollut Sudanin sotaa pakenevat. Lisäksi joukossa on somalialaisia, etiopialaisia, kongolaisia, ruandalaisia ym. pienempiä ryhmiä. Monilla heimoilla on ongelmia toistensa kanssa jo kotiseuduillaan. Kun tällaiset konfliktit ovat avustusjärjestöjen tiedossa, saapujat asutetaan eri puolelle leiriä kuin heidän potentiaaliset kiistakumppaninsa.

Yksi keskeinen ongelmien ratkomiskeino on demokratia. "Jokainen leirin yhteisö saa valita oman edustajansa elimeen, joka käsittelee yhteisiä asioita yhdessä avustusjärjestöjen kanssa. Heille ei makseta palkkaa, mutta he työskentelevät oman kansansa parhaaksi." kertoo ruandalainen Theogene Karangwa. Hän suhtautuu epäilevästi muutaman kansanryhmän edustajiin. Hän arvelee näiden tulleen ahneiksi ja pyrkivän sortamaan ruandalaisia ja muita pienempiä ryhmiä. Ruandalaisten omaan edustajaan hän sanoo silti luottavansa.

Kahdeksankymmenentuhannen leiriläisen yhteistyö ja ylläpito kuitenkin onnistuu: leirillä kuluu kuukaudessa ruokaa noin tuhat tonnia ja vettä yli 30 miljoonaa litraa. Polttopuitakin jaetaan noin 700 000 kiloa/kuukausi.

Kakuman pakolaisille jaetaan myös vastuuta. ”Emme anna leiriläisille vain ruokaa ja polttopuita, vaan heidän täytyy osallistua myös leirin yhteiseen ylläpitoon ja keskusteluihin. Sellaiset taidot ovat tärkeitä kun he palaavat kotimaahansa.” kertoo ohjelmajohtaja Waddell.

Tappajien rauhanomainen kohtaaminen

Pakolaisilla on takanaan raskaita kokemuksia ja he toivovat ennen kaikkea kotiinpaluuta. Sudanin sotaa vuonna 1992 paennut nuorimies Salfa Kiir Amed muistelee: ”Miesjoukko tuli ja poltti talomme. Minä ja pikkusiskoni pakenimme puskiin kolmeksi päiväksi. Myöhemmin saimme kuulla että vanhempamme ja kaikki siskomme olivat kuolleet. Kukaan ei jäänyt pitämään huolta meistä.”

28-vuotias Salfa pakeni siskonsa kanssa Kenian rajan yli Kakumaan ja on odottanut jo 10 vuotta Sudanin tilanteen rauhoittumista. ”Sudan on vaarallinen. Ihmiset eivät kuole pelkästään sotaan, vaan myös kuivuuden, nälän ja villieläinten tähden”

Kakumassa korostetaan rauhankasvatusta ja avointa keskustelua konfliktien ratkaisuissa. Mahdollinen kohtaaminen väkivallan tekijöiden ja uhrien kesken ei kuitenkaan ole helppo ajatus.

”Tapaaminen ei tuntuisi hyvältä, koska he ovat tappaneet, varastaneet ja raiskanneet. Mutta kun Sudaniin tulee rauha, on kuitenkin yhdistettävä voimat ja rakennettava maatamme.”

Myös 20-vuotias Anne Itto Oduho kaipaa takaisin Sudaniin. ”Moni nuori on skeptinen koska sodan osapuolet ovat puhuneet rauhasta niin paljon, mutta mitään ei ole tapahtunut. Rauhasta puhuminen leirillä antaa kuitenkin toivoa siitä, että voisimme joskus palata rakentamaan kotimaatamme.”

Annen mielestä on hienoa, että Kakuman rauhankasvatusryhmässä on yhdeksää eri kansallisuutta: ”Kaksi päätä on aina parempi kuin yksi. Sellainen keskustelu on paljon tehokkaampaa kuin se, että olisi vain yhden kansan muutama mielipide.”

Teksti: Lasse Kastarinen

Juttuun liittyviä Jukka Malen kuvia voi tilata Kirkon Ulkomaanavusta Aija Lintulalta p. (09) 1802 295 tai aija.lintula@evl.fi

Takaisin Afrikka-sivulle